Olav katui sitten, ettei ollut ottanut jostakin sen tarkempaa selkoa. Mutta hän ei ollut saanut kysytyksi tyttärensä palvelijalta —. Ja hän ratsasti rivakasti eteenpäin.
* * * * *
Olavin oli täytynyt luvata poiketa Hestbaekiin kotimatkallakin. Eikä hän heti päässyt sieltä pois lähtemäänkään — siitä onkin kuusi vuotta, kun hän viimeksi oli täällä sukulaisissaan käynyt, Arne sanoi, »ja taitaapa kulua jälleen kuusi vuotta, ennenkuin tulet takaisin, – ja silloin minä olen mullan alla.»
Arne Torgilsinpoika oli jo ainakin kahdeksankymmenen talven ikäinen, mutta ei vielä lainkaan raihnainen. Hän muistutti isäänsä Torgils Likapartaa, joka olisi ollut tällainen, ellei olisi ollut järjiltään; Arne oli pienenläntä, mutta solakka ja kaunis; tukka ja parta olivat valkoiset kuin niittyvilla ja kaiken valkoisen keskeltä loistivat hänen punaiset poskensa ja merensiniset silmänsä. Torgunn, hänen nuorin tyttärensä, hoiti taloa poikineen; hän oli ollut leskenä jo monta vuotta.
Arne murisi kuullessaan Cecilian saaneen pojan.
»Käy samoin kuin täälläkin — yksi tyttärenpoika vain joka tulee sinun jälkeesi Hestvikeniin! Minulle Jumala ei suonut poikia, vaikka rukoilin ja lupasin — sinulla oli yksi ja hänestä tuli paljasjalkamunkki. Etkö sinä, Olav, joka olet niin rikas ja olet aina ollut pappien ystävä, olisi voinut lähettää Roomasta hakemaan erikoisvapautta — sinä olisit silloin voinut mennä Torgunnin kanssa naimisiin ja vienyt silloin Fivlunge-suvun takaisin vanhoille asuinsijoillemme?»
»Mikset sinä keksinyt tätä ennen, serkku», Olav virkkoi nauraen, »ennenkuin Torgunn ja minä tulimme vanhoiksi!»
* * * * *
Olavin täytyi jäädä Hestbaekiin kolmanneksi päiväksi; hän ratsasti Hestvikeniin auringonlaskun aikana. Taivas oli täynnä pilviä, jotka hohtivat ja rusoittivat ja kuvastuivat punaisina ja kultaisina vuonon pintaan — laskeva aurinko heitti matalalta vinoja säteitään ja pitkät varjot liikkuivat levottomina pelloilla, niin ettei Olav nähnyt selvästi, kuka tuli häntä kohti sarkojen välissä, mutta vieraan pitkässä ja hartiakkaassa varressa oli sekä tuttua että vierasta, ja puvussa oli sellaista herraskaisuutta, jota näillä seuduilla ei tavattu. Vieraan rinnalla asteli harvinaisen suuri pukki, jolla oli mahtavat sarvet.
Silloin Olav huomasi tulijan Eirikiksi — Eirik tuli häntä kohti kaksivärisessä nutussa, toinen puoli oli punainen, toinen keltainen, niin lyhyessä ja ahtaassa, että se oli Olavin mielestä sopimaton, hänellä oli nahkavyö vyöllään, siinä pitkä tikari, puukko ja laukku. Pitkä, kihara tukka ei ollut vielä oikein kasvanut, vaan tonsuuri paistoi sen lävitse. Olav ei päässyt irti ensi vaikutelmastaan, että siinä oli jotakin paholaismaista vielä silloinkin, kun hän tunsi pukin, se oli heidän vanha pukkinsa.