He tervehtivät. Mutta kun mies ei virkkanut mitään, täytyi Olavin alkaa —:
»Siellä ei käynytkään niin hullusti, kuin mitä sinä ennustit, ystäväni», hän sanoi ystävällisesti. »Tyttäreni voi nyt hyvin, ja me kastoimme eilen Kolbein Jørundinpojan.»
»Minä olen kuullut siitä.»
»Oletko sinä matkalla Gunnarsbyhyn?» Olav kysyi.
»En, minä aion etelää kohti», mies vastasi. Hän oli ollut joidenkin tuttaviensa luona eräässä pikkutalossa joen toisella puolen.
Olav tuli ajatelleeksi, että voi sanoa juuri tämän Finnin tuoneen hänelle sanan tyttärenpojan syntymästä. Hän sanoi sen ja kiitti. Hänellä oli ollut muassaan kymmenen Englannin floriinia, jotka hänellä oli Englannin-matkan jäljiltä — säästetty sopivaksi uhrilahjaksi, jos sattuu tarvitsemaan. Nyt hän antoi Finnille ne kaksi, mitä hänellä vielä oli jäljellä.
Mies otti ne vastaan vähän epäillen. Sitten hän seisoi katsoen Olaviin, ja Olav katseli satulastaan häneen. Kumpikaan ei puhunut. Vihdoin Olav virkkoi, että hänen täytynee jatkaa matkaa; »Ehkäpä meillä on sama tie?»
Niin onkin, mies arveli. Olav antoi Brunsveinin kulkea käymäjalkaa, ja Finn asteli vieressä, eikä kuulunut muuta kuin puron solinaa mättäitten lomitse ja hevosenkengän kalahdus sen kiveen sattuessa, kesätuulen huminaa kuusen latvoissa. Aurinko paistoi ja loisti lehdillä ja neulasilla — ja molemmat miehet astelivat ääneti.
Olav kysäisi kerran, oliko Finn saanut hevosta lahdelta lainaksi, ja Finn vastasi kieltäen, hän käveli mieluimmin. Olav kysyi vähän ajan kuluttua, oliko Finn kotoisin näiltä seuduin, ja Finn vastasi kieltäen, hän oli Raumariken Nesistä. Siihen keskustelu päättyi.
Kuljettuaan siten tunnin verran Finn sanoi, että hän erkanisi tästä — hän viittasi polulle, joka vei pienen kukkulan poikki. Silloin Olav kiitti seurasta ja Finn vastasi: kiitos itsellesi, ja hän hävisi metsään.