Eirik ei omasta mielestään tarvinnut sen enemmän unta kuin lintu oksalla. Olipa hän miten väsynyt tahansa, kun hänet herätettiin matutiniin — herätti kesäyön viileä ilma hänet täysin valveille hänen tullessaan luostarin pihalle. Kun hän astui luostarin kylmään, puolihämärään kirkkoon, oli hänellä sama tunne kuin lapsena hypätessään uimaan. Aamusaarnan jälkeen alkoi suuressa, korkeakuorisessa kirkossa valkenemistaan valjeta. Juhannuksen aikana aamuauringon ensi säteet pilkistivät Akerinseutujen ylimmille harjuille veljien lähtiessä kuorista ja kulkiessa viheriän pihamaan poikki takaisin makuusuojiinsa.
Mutta hän sai luvan kahdesti viikossa jäädä kirkkoon aamusaarnan jälkeen. Hänen polvillaan rukoillessaan selvenivät kuori-ikkunoiden kuvat, värit alkoivat loistaa — sitten osui aurinko lasiin ja sen puna ja kelta hohti ja säteili, kunnes kuoriin tuli yliluonnollinen valo ja lämpö auringon säteistä, jotka kirkastivat seinien kuvat ja alttarin ristin ja kynttilänjalat sinisin, sinipunaisin ja kultaisin valoläiskin. Veljien tullessa takaisin ensimmäiseen messuun oli kirkko jokaista nurkkaansa myöten täynnä aurinkoa ja auringon heijastusta — ja silloin alkoi kirkon laivassa kuulua askeleita ja askelten kaikua ihmisten tullessa sinne messua kuulemaan.
Aina laulamassa ollessaan hän tunsi samaa pursuavaa riemua: hän iloitsi jokaisesta päivästä, jolloin hän sai laulaa mukana messussa, hän iloitsi jokaisesta sunnuntai- ja juhlapäivästä, sillä silloin laulettiin myöskin aikarukouksissa, hän iloitsi kaikista sielumessuista, sillä silloin hän oli mukana ja lauloi vigilian edellisenä iltana. Hän oli aina iloinnut omasta kauniista äänestään. Hän ajatteli nyt, mihin hän oli käyttänyt tätä kallisarvoista lahjaa, ja hän otti pyhällä kunnioituksella vastaan opetusta, miten hän sitä voisi käyttää Jumalan ylistykseksi. Silloin hänen mieleensä tulivat sanat, ensimmäiset, mitkä hän tässä talossa oli oppinut: »Eructavit cor meum verbum bonum; dico ego opera mea Regi.» [Ps. 45. Sydämeni vuodattaa kauniin puheen; minä ajattelen: »Teokseni puhuu kuninkaasta.»] Eirik valitsi usein tämän psalmin, joka alkaa näillä sanoilla, tutkistelunsa esineeksi, jäädessään kirkkoon aamuisin — hän ei osannut sitä vielä sanasta sanaan, mutta opitussakin oli jo kyllin rikkautta.
Ensimmäinen ajatus hänen rukoilemaan antautuessaan — että hänen kristinuskonsa oli ollut kuin luhtihuone täynnä lukituita arkkuja, joita hän ei ollut milloinkaan ajatellut avata — oli pysynyt hänen mielessään. Nyt hän sai joka päivä käsiinsä uusia avaimia Ja hänestä tuntui, ettei ihmiselämä tässä maailmassa ole koskaan niin pitkä, että hän ennättäisi tarttua muuta kuin vain pieneen murto-osaan kaikesta siitä hyvästä, mitä on kätkettynä uskon salaisuuksiin.
Eräänä päivänä oli refektoriossa luettu eräästä kirjasta, joka puhui Paratiisista. Eirik muisti sitä polvistuessaan seuraavana aamuna kuorissa ja ajatellessaan Getsemanea. Hän näki Paratiisin edessään: se on heidän puutarhaansa muistuttava puisto, jossa hedelmäpuut ovat täpötäynnä raakaleita ja jonka lavojen muheasta mullasta kohoaa ruokayrttejä, ja kukat puhkeavat pitkin seinäviertä. Sellaiseksi Jumala oli istuttanut ja kylvänyt ensimmäisten ihmisten oman maan. Hän oli kieltänyt koskemasta yhteen ainoaan puuhun, mutta sen vuoksi he uskoivatkin käärmettä heti, kun se houkutteli heitä sanoen: tämä puu on kaikkein paras — ja he olivat heti valmiit siitä ryöstämään. Se oli se puutarha, jonka Jumala antoi ihmissuvulle huomenlahjaksi. Mutta Getsemanessa seisoi öljypuun hoikka, kuivunut runko jäykkänä ja käyränä kuutamossa — heillä oli luostarissa muutamia öljypuun oksia, jotka oli tuotu heidän isänsä Pyhän Fransiskuksen syntymälinnasta, ne olivat rumia ja karkeita, lehdet sitkeitä ja kurttuisia. Sellaisiksi ihmiset olivat puutarhansa istuttaneet ottaakseen Jumalan siellä vastaan Hänen astuessaan alas heidän joukkoonsa vapahtamaan heitä synneistä. Tällaisten katkerien, kuivuneitten pensaitten välissä hän oli maannut kasvoillaan verta hikoillen, ja hän näki kalkin pohjalla kaiken sen pahan, mitä Aadamin ja Eevan suku oli tehnyt ja tekee aikojen alusta tuomiopäivään asti. Kalkissa oli kaikki vuodatettu veri ja ryöstöt ja murhat ja väärät valat ja petokset ja haureus ja petollinen ystävyys, ja hänen oli otettava kaikki harteilleen ja sovitettava — ja portin vieressä hänen opetuslapsensa nukkuivat, mutta linnasta saapuu jo rinnettä alas Juudas, johtaen ylimmäisten pappien palvelijoita ja Pilatuksen sotilaita soihtuineen, miekkoineen, keihäineen sitomaan ja lyömään ja surmaamaan Jumalaa.
— Sinä aamuna ei kirkossa ollut ketään muita. Eirik ryömi polvillaan sakramenttikopin luo, avasi vaatteensa ja antoi niiden valua alas vyötäisille asti. Sitten hän otti solmunuoran, jota hän kantoi vyöllään, iski sillä itseään, kunnes se tuli vallan punaiseksi verestä.
Hänet lähetettiin päivällä puutarhaan kitkemään. Oli polttavan kuuma auringonpaiste. Hän ei tuntenut ensin kipua haavaisessa selässään, mutta lavojen välissä ryömiessään, ja kun karkea vaippa tarttui kiinni rikkinäiseen ihoon ja läksi siitä jälleen irti ja päivä paahtoi häneen suoraan, tuntui kuin hartioissa olisi ollut polttava tuli. Mutta tuska täytti hänet syvällä ja hiljaisella innolla, sillä hän ajatteli tuntuvan aivan samanlaiselta, jos on painava risti selässä — ja silloin hänestä tuntui, että hän on liian arvoton, ja hänessä heräsi sellainen nöyryys, että hän olisi mielellään heittäytynyt suulleen multaan. Hän alkoi nyt ensimmäisen kerran tuntea, mikä tarkoitus on katumuksen harjoituksella ja väkivallalla omaa itseään kohtaan — ettei se ollut päämäärä, vaan väline: ruumis tarvitsi kuritusta ja sen oli opittava tottelemaan kuten hevosta kasvatetaan, ja hänelle avautui eteen pilkahduksia teistä, jotka avautuvat sielulle, joka oppii hallitsemaan lihaansa.
Mutta puhuttuaan tästä isä Einarille seuraavassa ripissä tämä sanoi vakavasti, että tulokas saattoi näillä teillä helposti kulkea harhaan, ja hän kielsi oppilasta harjoittamasta katumustöitä neuvottelematta ensin hänen kanssaan.
Kaikki kotona olevat veljet työskentelivät koko aamupäivän päivällisiin asti ristikäytävällä. Ainoastaan kirkko ja itäinen sivulaiva — konventtihuone ja kirjurintupa olivat vasta kivestä muuratut. Kivillä laskettu pilarikäytävä ulkopuolella, piharakennuksesta länteen ja etelään oli puurakennuksia, joita ympäröivät hirsiset kuistikot. Kivirakennuksen edessä ristikäytävällä istuivat lukevat ja kirjoittavat veljet, mutta eteläisen siiven edustalla istui vanha veli Arnstein Antonius kangaspuittensa ääressä, ja siellä olivat veli Sigvard ja veli Johannes sorveineen ja hakkuupölkkyineen. Näinä aamupäivätunteina oli veli Eirik veli Hubertin luona, tämä vanha, saksalainen munkki kuului siihen ensimmäiseen veljeskuntaan, joka täällä oli taloa perustettaessa. Hänen oli määrä opettaa noviisille lukutaitoa ja latinaa, ja saadakseen olla rauhassa he istuivat ristikäytävän takimmaisessa nurkassa, aivan kirkonoven pielessä.
Tänä kesänä oli paitsi Eirikiä ainoastaan yksi nuori veli, veli Arne, mutta hän oli ollut täällä seitsemännestä ikävuodestaan asti, jolloin hänen isänsä, veli Sveinko, oli tullut tänne — äiti oli kahden tyttären kera liittynyt Ginisayhin, ja vanhin näistä sisarista oli jo kuollut kahdeksantoista ikäisenä, kuuluisana hurskaudestaan. Veli Arne oli ainoastaan seitsentoistavuotias, mutta jo täysinoppinut pappi, niin että Eirik sai opetella yksin, ja hän olikin niin nopea oppimaan, että sekä hänen oppimestarinsa että noviisimestari ihmettelivät. Ja sitten eräänä päivänä, kun Eirik oli piirrellyt taulunsa jälleen täyteen, ja kirjoitus oli niin kaunista ja selvää viheriässä vahassa, että veli Hubertin täytyi näyttää sitä jollekin toisellekin, ennenkuin se jälleen tasoitettiin: »— on suuri vahinko, että veli Eirik on vajaajäseninen, niin ettei hänestä voi tulla pappia.»