Se oli ensimmäinen harmaa pilvenhattara Eirikin kirkkaalla kesätaivaalla. Hän oli ollut niin pieni sen sormen menettäessään, hän oli tottunut olemaan ilman sitä — eikä hänen mieleensäkään ollut johtunut, että se voisi estää häntä alttaripalveluksesta. Noviisimestari huomasi sen kovin koskevan nuorukaiseen — silloin hän jutteli tälle siitä ja huomautti sen auttavan paljon enemmän täydellisyyttä kohti, kunhan hän kantoi kärsivällisesti ne ristit, jotka hänen kannettavakseen on pantu, kuin jos hän olisi itse kerännyt niitä oman mielensä mukaan vaikka miten paljon. Ja maallikkona hän saattoi saada aikaan aivan yhtä paljon kuin pappinakin; heidän isänsä, Pyhä Fransiskus itse, ei ollut milloinkaan halunnutkaan olla muuta kuin maallikko, ja hän olikin ensin aikonut perustaa järjestönsä maallikko-veljeskunnaksi.
Eirik kuunteli nöyränä noviisimestarin puhetta, ei maininnut sitten enää mitään koko asiasta, mutta oli kauan aikaa alakuloinen. Ja sitten alkoi syksy lähestyä.
Heillä ei ollut enää mitään tekemistä puutarhassa. Herneenvarret olivat maassa hallanpanemilla, harmailla saroilla ja härmä peitti valkoisena hedelmäpuitten alle pudonneet lehdet. Munkit olivat jo aikaa sitten ottaneet aamusaarnaan mennessään käytäntöön pienet lyhtynsä. Oli noustava vuoteen ohuen peiton suomasta niukasta lämmöstä kylmään dormitorioon ja ristikäytävälle, jossa raaka aamuhuuru nipisti nenää ja kylmäsi alastomia jäseniä. Talvihuuru peitti villan tavoin luostarin; kun joku tuli ulos, näytti se tunkeutuvan kimppuun ja peittävän pienen käsilyhdyn härmään. Mutta kirkossa oli vielä kylmääkin kylmempi.
Eirikillä oli niin vilu, että hänen aivonsa tuntuivat jäätyvän pääkopassa. Hän ei ymmärtänyt lukemastaan officiestä sanaakaan, sillä häntä paleli niin, ettei jaksanut ajatella sen merkitystä. Huuru tunkeutui kirkkoonkin; kuorituolien kynttilät paloivat usvan sisässä ja veljesten hengitys tuli suusta ulos valkoisena savuna. Mutta alhaalla laivassa vallitsi pilkkopimeys.
Hän oli nyt huolissaan niistä kahdesta aamusta, jolloin hänen oli lupa jäädä aamusaarnan jälkeen yksin rukoilemaan. Kylmästä kankeana hän makasi polvillaan tiukasti luotuina sakramenttikopin edessä kilottavaan pieneen lamppuun. Hän tiesi takanaan olevan aution mustan kirkon, hautapaadet lattialla. Aivan kuorikaaren edessä lepäsi sira Hallbjørn — eikä Eirik päässyt eroon ajatuksesta: entäpä jos pappivainaa näyttäytyy hänelle jonakin aamuna Jos hän nyt kääntyisi ja näkisikin sira Hallbjørnin seisovan takanaan, veri vuotaisi murskatusta pääkopasta pitkin kalpeita, luisevia kasvoja, messuhaka, jossa hänet haudattiin, olisi veripilkkuja täynnä —.
Hän kuuli silloin tällöin jonkun sinne hänen tavallaan jääneen veljen hiljaa mutisevan. Mutta he olivat enimmäkseen aivan hiljaa. He olivat eläneet tätä elämää vuosikausia, kesät, talvet, ja näytti siltä kuin ei kesäaamujen sanomaton ihanuus enemmän kuin talviöittenkään autio kaameus olisi heihin enää mitään vaikuttanut.
Hän koetti pysyä rohkeana ajatellen koko ajan kiinteästi sakramenttikoppia. Mutta tämäkin salaperäisyyksineen peloitti enemmän kuin rauhoitti — että Jumala itse olikin antanut sulkea itsensä tähän pieneen, maalattuun puutorniin ja oli siellä. Valppaana Hän täytti kirkon ruumiillisella olemuksellaan, hengellään ja sielullaan, katseli hänen syntiseen sydämeensä ja näki hänen mielensä masennuksen, näki kaiken, mitä kaikkien sydämissä liikkui — ja koko jumaluutensa voimalla Hän huolehti koko tästä talven maasta, täytti kaikki asumukset: jääkylmän luostarin — Ja kaupungin, sekä vuonon ja kodit sen jäätyneillä rannoilla — ja Hestvikenin, Rundmyrin, Konungahellan — kaikki paikat, mitä hän vain muisti. Kesällä tässä polvistuessaan ja tuntiessaan koko ihanuuden saada puhutella Jumalaa näin läheltä, tuotti lakkaamatonta riemua tieto, että Jumala ruumiillisesta läsnäolosta sakramentissa lähtee näkymättömänä läsnäolemaan kaikkialla — ulkona ristikäytävän täyttävään auringonpaisteeseen, mikä muhensi puutarhan mullan niin, että nuoret versot aamusta iltaan nostivat yhä pitenevät päänsä, mikä virtaili puitten lehtikatoksen lomitse — kaupungin ympärillä kaartuvan lahden ja saarten ja metsämaitten kylpiessä autereessa. Mutta nyt talven kouristellessa maailmaa se muuttui vain epämiellyttäväksi — ikäänkuin se aavistaisi Kristuksen ja Saatanan välisen taistelun, elämän ja kuoleman välisen painin. Kaikista näkyvistä ja aineellisista asioista tuli vain elottomia pikkuseikkoja, jotka painuivat raivoavan taistelun pyörteeseen.
Hän ei tahtonut pyytää päästä näistä valvomishetkistä, joita hän oli itselleen pyytänyt. Mutta jonkin ajan kuluttua veli Einar huomasi, ettei Eirik niistä enää hyötynyt mitään, ja hän kehoitti nuorukaista joksikin aikaa menemään nukkumaan joka aamu aamusaarnan jälkeen.
Mutta Eirikin oli vaikeata päästä jälleen uneen. Hän ei päässyt lämpenemään kapealla vuoteellaan, ohut olkisäkki allaan ja kaksi ohutta peittoa päällään. Iltaisinkin hän nukkui myöhään kylmän vuoksi — ja niin hän oli aina väsynyt, eikä hän tahtonut aamuisinkaan nukkua pelosta, ettei hän taas heräisi ensi messuun. Ja jos hän vähän lämpeni vuoteessaan, alkoivat kylmänkuhmut sormissa ja varpaissa polttaa ja syyhyttää vallan sietämättömästi.
Hän oli itsekin epätoivoissaan alakuloisuudestaan, ja hän yritti rohkaista mieltään: eikö hän ollut kokenut paljon sellaista, joka oli ollut hyvän joukon kovempaa, eikä hän ollut sellaisesta välittänyt kerrassaan mitään! Hän koetti ajatella ratsastusta myrskyssä ja lumipyryssä, niin kovassa, että töin tuskin voi erottaa oman ratsunsa päätä. Tai veneessä talvella — sitäkin yötä viime vuonna heti hänen kotiintulonsa jälkeen, heidän purjehtiessaan Tunsbergiin ja myrskyn silloin puhjetessa. Pimeässä jymisi ja myrsky-yössä kävi pauhu ja kohina — tuo valkoinen seinä, joka tuolla edessäpäin näytti elävän, oli varmaankin Rakkekarit, ja he ajautuivat niitä kohti; aallon kohottaessa heitä korkealle harjalleen hänestä näytti karikko olevan yhä lähempänä. Kaikki, mitä heillä oli yllään, oli läpeensä jäässä heidän vihdoin myöhään aamulla päästessään satamaan kaukana vuonon eteläpäässä — hän oli arvellut, ettei Knut eräs Ragnan pojista, pääsisi siitä ehjin nahoin. Ja oliko hänestä itsestään nyt tullut sellainen pehmeä raukka, että hän valitti kylmänpahkojen kirvellessä, hän, joka oli useamman kuin yhden kerran saanut riisua saappaat paleltuneista jaloistaan ja joka oli tottunut siihenkin, että meri ja suola poltti käsien veristä ihoa —.