Mutta sellaisiin vastuksiin oli totuttu ja ne otettiin vastaan sellaisina kuin ne tulivat. Ja niiden mentyä — jos hengissä selvittiin — seurasi suloinen tunne siitä, että oli päässyt sisään, sai sulatella jäätyneitä jäseniään, syödä kyllikseen ja juoda kyllikseen, ryömiä nahkasten alle jossakin, pari kolme miestä samaan vuoteeseen, niin että he lämmittivät toisiaan, ja nukkua kuin tukki. Ja aina seurasi sama uutuuden viehätys: ei milloinkaan tiennyt, miten kävisi, eikä kukaan tiennyt, mitä huomispäivä toisi tullessaan —.
Mutta tässä oli koko elämänura kysymyksessä — joka kesän lämmön ja sielun ilon jälkeen kuljettiin talvea kohti ja se merkitsi vilua, valvomista, rukoilemista, paastoamista ristinmessusta syksyllä pääsiäiseen asti, läpeensä viluissaan, niin etteivät lepohetket kovalla vuoteella eikä lyhyt hetkinen refektoriossa riittänyt kerrassaan mihinkään. Sillä ei pitänyt ajatella, ottaa päivät vain sellaisina kuin ne tulivat, sillä muutosta siihen ei tullut, ennenkuin Jumala teki ilman jälleen lämpimäksi.
Ja Eirikille selvisi, mitä oikeastaan oli munkkien ankaruus ja sen tuottama uhri — miehen oli päätettävä — ja päätettävä koko iäkseen luopua kohtalon leikistä ja valittava elämä, josta kaikki yllätykset ovat pois suljetut ja jossa kaikki on tahdosta riippuvaa. Vieläpä tahdon alistaminenkin oli tahtomista. Mutta siksipä hänestä tuntuikin, ettei hän voinut sitä tehdä!
Hänen täytyi lopuksi kertoa isä Einarille, miten asian laita oli. Munkki vastasi kohtalon seuraavan ihmistä luostariinkin, tai oikeammin sanoen: Jumala voi lähettää hänelle hyvin paljon monenlaista aivan odottamatonta, kuten esimerkiksi sairautta ja matkoja. Eirikin oli vain rukoiltava voimaa voittaakseen tämän kiusauksen.
Ja Eirik rukoili. Mutta hän tiesi itse, että syvempää, kuin mistä tämän rukouksen sanat lähtivät, ääni rukoili: — »Suo minulle se armo, jota nyt anon! Lähetä minut kotiin —!»
Hän ajatteli joskus, että Saatana ehkä juuri siten osoittikin suurinta viekkauttaan — ettei se houkutellut häntä millään hänen nuoruutensa siveettömään elämään kuuluvalla. Hän vihasi niitä ajatuksiakin ja hän vihasi senaikaista itseään. Vaikkapa hänen olisikin palattava maailmaan takaisin, ei hänestä sentään milloinkaan tulisi sellaista.
Hestvikenin muisto tulvehti esiin ja valtasi hänet, öisin maatessaan hän muisteli, muisteli koko ruumiillaan ja kaikilla aisteillaan. Ei missään koko maailmassa ollut sellaista hajua kuin heidän omalla rannallaan, heidän viljansa kuhilailla, jakun yöllä oli niille tullut huurretta, oli vallan toisenlaista kuin vilja muilla pelloilla — hän makasi ja oli tuntevinaan heidän omien heinäsuoviensa tuoksun ja vuonon ympärillä vuorilla kasvavien lehmusten lemun. Hänen suljettujen silmäluomiensa alla vilisi kuvia siitä maasta, josta hän oli eronnut: Kverndalenin luhtaniityt, se pieni, kuiva mäki, jolta hän löysi lappalaisten nuolia, jokainen kotivuoren halkeama, Hevostunturin musta seinä rakennusten takana ja Härkätunturin punertava, sileäpintainen kylki merestä kohoavana, aallokko sen alla, hyvillä ilmoilla raikkaana ja valkoisena — syysiltoina siellä pimeässä mylvi ja öisin valkoharjaiset hyökyaallot siellä löivät painia.
— Useimmissa Hestvikenissä syntyneissä vasikoissa oli taikamerkki, useimmiten valkoinen läiskä — sydämenkuva otsassa tai kupeella valkoista tai jalat valkoiset. Hän muisti minkänäköistä oli niiden syödessä suolaista heinää laitumella tai ollessa suurella, tasaisella rantaniityllä Saltvikenissä ja kaskimailla, joilta metsä oli hakattu ja kaskettu. Mutta suuret kanervat olivat jäljellä tummina ja sakeina. Hän muisti suolapadat ja talon vähän ylempänä, sen rakennukset olivat rappeutuneet, yhtä vain pidettiin kunnossa, niin että suolankeittäjät ja heinämiehet voivat siinä viettää yönsä. Isä antoi talon olla vain laidunmaana, mutta Eirik itse oli aina ajatellut, että kunhan hänen aikansa tulee, hän ottaa sen jälleen hoitoon — siitä voisi tuliakin paljon parempi viljatalo kuin mitä päätila Hestviken olikaan.
Eikö kaikki tämä, mikä houkutteli ja veti hänen sekä sieluaan että ruumistaan, ollut syntiä — sehän oli rehellistä, kristillistä elämää sekin. Sukupolvi toisensa jälkeen oli Hestvikenissä elänyt miehiä, jotka antoivat Jumalalle kunnian ja tottelivat Hänen käskyjään, he olivat olleet köyhille ja vieraille anteliaita, heillä oli ollut sekä voimaa että tahtoa suojella leskiä ja heikkojen oikeuksia — olivat olleet ensimmäisiä aseisiin tarttumaan, kun joko sisäiset tai ulkonaiset viholliset uhkasivat talonpojan rauhaa. Jos Jørund Rypasta tulisi isän seuraaja, tulisi moni talon asioista muuttumaan toiseksi kuin se oli ollut ammoisista ajoista hän tunsi siksi paljon lankoaan. — Ja hän itse, joka oli koko elämänsä iän ajatellut vain, että kunhan hän kerran saa Hestvikenin.
Hän ei tuntunut edistyvän enää lukemisessa ja kirjoituksessakaan. Heitä oli sitäpaitsi nyt kaksi noviisia veli Hubertin opetettavana — jo varhain syksyllä eräs köyhä torpan poika Eikeristä oli liittynyt veljeskuntaan. Kerrattiin paljon sellaista, minkä Eirik jo oli oppinut, ja nyt se kävi hitaasti, sillä tämä veli Torbjørn oli kovin hidasjärkinen.