* * * * *
Noviisimestari, veli Einar, menetti vähän kerrassaan uskon Eirik Olavinpojan luostarikutsumukseen. Hän oli kiintynyt nuorukaiseen eikä epäillyt, ettei Jumala ollut herättänyt häntä ajattelemattomuudestaan ajattelevaksi mieheksi. Eirikin lämpö ensi aikoina, hänen intonsa taipua järjestön sääntöihin, oli ollut paljon enemmän kuin vain päähänpisto.
Mutta siinä oli ensiksikin se, että rakkaus naiseen oli ajanut hänet luostarin portille — joskin oli paljon muutakin. Mutta noviisimestari oli tullut siihen tulokseen, että niistä tuli harvoin hyviä munkkeja, jotka olivat kääntäneet rakkautensa Jumalaan, koska eivät olleet saaneet sitä, johon heidän sydämensä oli maailmassa kiintynyt. Ja hän ei tiennyt, mitä oli oikeastaan tapahtunut Eirikin ja hänen kasvatussisarensa välillä — nyt mies sanoi, ettei ollutkaan tapahtunut mitään synnillistä ja että hän pelkäsi nyt Perkeleen houkutelleenkin sanomaan sen pahemmaksi kuin se oli, saadakseen hänet luostariin ilman munkkikutsumusta — silloin hänestä tulisi huono munkki ja itse Pahan varma saalis. Veli Einar oli tosin nuhdellut häntä ankarasti sellaisesta puheesta: Perkeleellä ei ole sen suurempaa valtaa ihmiseen kuin mitä Jumala hänelle suo ja mies itse antaa hänelle, eikä hän voi riistää Jumalan palvelijoita pois Jumalan perheväen piiristä, elleivät he itse avaa hänelle ovea. Mutta Eirikin sanoissa piili jotakin; noviisimestari oli huomannut, ettei Eirik milloinkaan puhunut valhetta tieten tahtoen, mutta oli päivänselvää, ettei mies itse muistanut, miten asian laita oikein oli. Ja hän oli nähnyt sen jo monta kertaa. — Eirikin oli vaikeata muistaa jotakin asiaa niin hyvin, että hän voisi kertoa sen samalla tavalla kaksi kertaa peräkkäin. Mutta jos se oli virhe missä asemassa tahansa olevalle miehelle, oli se munkille suuri virhe.
Ja Eirik oli luonteeltaan epävakainen ja sellainen hän varmaankin tulisi aina olemaan. Hänellä oli sellainen mielenlaatu jonkalaisia veli Einar oli nähnyt jo enemmän kuin tarpeekseen, ja luostarille oli onnettomuudeksi saada sellainen veli, joka aina kaipasi vaihtelua — aina halusi toista tointa tai toista työtä kuin mihin hänet oli pantu, toivoi pääsevänsä toiseen taloon, kunnes hän on koettanut kaikki järjestönsä luostarit kolmessa, neljässä kuningaskunnassa. Mikä risti veljeskunnalla oli esimerkiksi Edvin Rikardinpojasta; mies oli mitä hurskain ja puhdassydämisin, mutta hänessä asui levoton henki. Hänen vaellushalulleen keksittiin sentään lääke — hän oli sellaisen kuvamestarin kirjoissa, että hän sai tuon tuostakin kutsuja tulla milloin sinne milloin tänne työtä tekemään. Mutta sellainen levottomuuden henki tartuttaa pian koko luostarin. Veli Einar oli itse ollut mustainveljesten munkki benediktiläisten luona Bjørgvinissä kymmenen vuotta, ennenkuin hän sai kutsumuksen siirtyä ankarampaan järjestöön, ja nyt hän oli ollut minoriteettimunkkina yli kolmekymmentä talvea, mutta hän oli yhä edelleenkin sitä mieltä, ettei munkki saa ilman vakavaa syytä jättää sitä luostaria, jossa hän ensin on lupauksensa antanut.
* * * * *
Kevään tullen Eirikin rakkaus luostariinsa heräsi jälleen — mutta myöskin kaipuu Hestvikeniin kasvoi, Ja hän oli nyt aivan onneton, sillä hänestä tuntui, ettei hän nähnyt tietä edessään, ja vaikka hän miten paljon tahansa rukoili ja kuritti itseään, repi ikävä häntä yhä molempiin suuntiin. Kun hänen koevuotensa oli kulunut, oli hänen määrä odottaa syksyyn asti vihkimistään — silloin piti molempien toistenkin noviisien, veli Arnen ja veli Torbjørnin, tehdä lupauksensa.
Hän sattui sitten erehtymään ja lyömään Tveitin poikaa niin, että tämä joutui sairastamaan. Jospa se pojanjolppi olisi häväissyt häntä — hän olisi luullut voivansa sietää sen. Mutta koska oli kysymys siitä talosta, jota hän rakasti vieläkin enemmän nyt, kun hän jo puolittain oli päättänyt jättää sen ja veljet, joista hän piti, ja veljeskunnan puvun, jota hän oli koettanut opetella kantamaan kunnialla. — Hän nöyrtyi miehen edessä veli Stevnen ensi sanoista, hän nöyrtyi kotona konventtituvassa — mutta tämä se sittenkin ratkaisi asian lopullisesti.
Mutta sinä päivänä, jolloin kaikki veljet menivät veli Bjørnvardin, tukanleikkaajan, luo ajattamaan päälakensa, eikä hän mennytkään mukaan — silloin hänen sydäntään kirveli. Ja sinä aamuna, jolloin hän oli jälleen puettuna housuihin ja sukkiin, keltainen nuttu yllään ja puukkovyö vyöllään, hän vaipui kerrassaan kokoon — häneltä pääsi kirkossa itku; hän itki häpeästä ja katumuksesta, toivoen valinneensa jäämisen. Mutta hän tiesi itse katuvansa, valitsipa toisen tai toisen tien.
Veljet ottivat häneltä hellät jäähyväiset, lupasivat rukoilla hänen puolestaan — hänhän kuuluisi edelleen heidän joukkoonsa ab extra-veljenä. Hän asteli siltaa kohti häntä hävetti ja hän oli mielestään alaston tässä hänelle oudossa puvussaan, hän häpesi jokaista ihmistä peltiseppämestarin talossa. Ja hänen sydämensä oli surusta halkeamaisillaan, kun hän nosti purjeet ja suuntasi saarten lomitse yksin Galfridin lainaamassa pienessä veneessä.
Ja noustessaan sillalta rinnettä myöten tyhjin käsin ja paljaana — merituulen lyödessä leikkiä hänen edessään, niin että vilja pellolla lainehti liekkien tavoin, ja aurinko loisti silkinhienoilla tähkillä — Eirikin teki mieli hypätä aidan yli hyväilemään tuulen hellimää viljaa.