* * * * *
Isän kylmyys teki hänelle paremminkin hyvää kuin pahaa. Oli raskasta olla kotona niin aivan toisin kuin ennen. Mutta se, ettei hän täällä voinut elää taistelutta sellaista elämää, joka hänen mielestään kuuluu kristitylle miehelle se teki hänet turvallisemmaksi: hän oli valinnut oikein. Hän ei ollut paennut luostarista takaisin vanhaan ajattelemattomaan ja mukavaan elämään — oli olemassa kolmaskin tie, ja sen hän oli löytänyt, se rohkaisi häntä, rohkaisi joka päivä hänen tuntiessaan, ettei sitä ollutkaan helppo kulkea.
Talvi kului siten hänen osoittamatta vähintäkään taipumusta laimeuteen.
Viikon päivät ennen pääsiäistä Olav ja Eirik läksivät yhdessä Galabyhyn. Iltapäivällä, kun asiat oli toimitettu ja Olav istui juomapöydässä nimismiehen ja muutamien vanhempien talollisten kanssa, alkoi pihalta kuulua meteliä — joku poika repäisi oven auki ja huusi, että Eirik Olavinpoika makaa ulkona luultavasti kuolinhaavoissaan.
Olav riensi nopeasti ulos. Taliin luona seisoi joukko miehiä lumessa makaavan miehen ympärillä, josta vuoti verta niin, että maa hänen allaan oli vallan punainen, oikeassa kädessä oli vieläkin tikari. Eirik makasi tajuttomana. Olav kantoi hänet erään miehen kanssa sisään ja laski hänet vuoteeseen tarkastellen haavoja. Hän oli saanut puukon iskun selkäänsä ja toisen eteen solisluun lähelle kasvoissakin oli lyönnin jälkiä. Haavat olivat pahat, mutta ei niistä sentään kuoleman vaaraa ollut, ellei sattunut mitään onnettomuutta. Isän puuhaillessa hänen ääressä Eirik avasi silmänsä.
»Etkö sinä voinutkaan enää hillitä miehekkyyttäsi?» Olav kysyi, vaikkei epäystävällisesti — hän hymyili.
Eirikin silmäluomet sulkeutuivat jälleen.
Olav sai tietää, miten kaikki oli käynyt. Kaksi renkiä oli riitaantunut hevosia satuloidessaan — he olivat jo vanhastaan vihamiehiä — ja siitä nousi tappelu, heidän aseensa olivat sisällä talossa käräjistä asti, mutta he tarttuivat puukkoihinsa. Eirikin yrittäessä sovittaa kääntyivät molemmat häntä vastaan, ja hän oli silloin vetänyt tikarin, mutta vain puolustautuakseen; kumpikin rengeistä oli saanut vain jonkin naarmun. He makasivat nyt sidottuina kellarissa.
Eirik palasi tajuihinsa vasta yöllä; hän kuiskasi, että jos tämä olisi hänen menonsa, hän ei tahtonut näitä köyhiä miehiä vastaan nostettavaksi syytettä, vaan hän antoi heille anteeksi, kuten hän toivoi Jumalankin antavan anteeksi hänelle.
Olav ei vastannut siihen. Ei hän enemmän kuin Reidulfkaan aikonut säästää miehiä, jos Eirikin haavat kääntyisivät pahoiksi. Mutta kaikki kävi hyvin; Reidulf haetti sinne vanhan miehen, joka osasi tukkia verenvuodon ja oli hyvä haavalääkäri. Viikon päästä Olav sai siirretyksi Eirikin kotiin Hestvikeniin ja siellä hän itse hoiteli Ragnan kanssa haavoittunutta niin hyvin, että Eirik pääsi jaloilleen jo ennen Valkosunnuntaita.