Tämän jälkeen vallitsi isän ja pojan välillä rauha. Sairaana maatessaan olivat Eirikiltä jääneet aikarukoukset ja muutkin hartausharjoitukset; ylös päästyään hän ryhtyi niihin jälleen, mutta joko hän ei pitänyt niistä niin paljon väliä, tai sitten hän salasi niitä enemmän talon väeltä. Ja jos Olav sattui huomaamaan hänet paternosteria lukemassa tai huomasi Eirikin harjoittavan jotakin lihankidutusta, poika sai päivemmällä kuulla:
»On se sentään hyvä, Eirik», isä virkkoi naurahtaen, »että me olemme nähneet sinun kätesi tikarin varressakin vielä. Muuten meidän muitten olisikin hankalaa asua samassa talossa noin hurskaan miehen kanssa, kuin miksi sinä olet tullut.»
Eirik lehahti punaiseksi. Häntä kiusasi sellainen isän puhe, mutta Olav sanoi sen niin hyväntahtoisesti, eikä hän milloinkaan ollut voinut vastustaa isää tämän osoittaessa hänelle pienintäkin ystävällisyyttä.
XIII.
Eirik makasi valveilla eräänä aamuna Gunnarsbyssä. Jørund pukeutui toisessa huoneen nurkassa. Cecilia tuli sisään jotakin tuoden ja vaihtaen jonkin sanan miehensä kanssa. Silloin tämä sanoi:
»Etkö sinä puhuisi nyt veljellesi siitä, mistä me olemme jutelleet?»
»Ei. Minähän olen sinulle sanonut, etten minä puhu.»
Jørund mutisi jotakin vihaisen makuisena. Sitten hän läksi vaimonsa jälkeen.
Eirik nousi ja pukeutui. Hänen tullessaan ulos Cecilia istui multapenkillä tuvan edessä poikansa sylissään. Lapsi nousi äidin helmassa hyväilyä pyytäen; Cecilia painoi lasta rintaansa vasten, mutta hän näytti ajattelevan muita asioita. Eirik tervehti sisartaan, jäi seisomaan ja katselemaan häntä.
»Mitä Jørund tahtoi sinun sanovan minulle?»