»Ja se lienee tullut liian myöhään?» Eldrid virkkoi kuten äsken.
Eirik ymmärsi hänen tarkoituksensa; häntä harmitti punastumisensa, mutta hän vastasi rauhallisesti:
»Niin on — niin kauan kuin me luulimme, ettei meidän tarvitse odottaa muuta kuin vuoden päivät — kunnes vanhukset sopisivat asiasta, siihen me olisimme taipuneet. Mutta jos Berse aikoo jälleen antaa nuoren hirven vanhalle pukille, hän saa nähdä sen olevan liian myöhään Gunhildiin nähden. Gunhild ei aio taipua, enkä minä salli sen miehen saada häntä.»
»Mutta mitä apua te minulta odotatte?» Eldrid kysyi. »Onko minun mentävä Bersen luo häntä kieltämään —?»
Eirik oli istunut häntä katsellen. Vaikkakin Eldrid oli sen näköinen kuin häntä olisi korvennettu monella hiilloksella, oli hänessä sittenkin jotakin kaunista: karkea huivi ei peittänyt kokonaan hänen tukkaansa, se oli tumma, harmaasuortuvainen ja se muodosti ihmeen kauniin mutkan keskelle hänen leveätä, kirkasta otsaansa, jossa oli kaksi terävää vakoa. Vaikkakin hänen poskensa olivat kuopallaan, ei Eirik ollut milloinkaan nähnyt mitään kauniimpaa kuin hänen leukansa kaari oli. Silmät olivat syvällä kuopissaan ja niiden ympärillä oli paljon ryppyjä, mutta ne olivat suuret, tummanharmaat. Suu oli ruskea ja haavainen, alahuulessa syvä, verinen naarmu. Mutta kehräävät kädet olivat punaiset ja halkeilleet ja täynnä kylmänkyhmyjä.
Eikä Eirik voinut sittenkään uskoa kaiken hänestä kuulemansa olevan totta. Ja vaikkapa hän olisikin rikkonut — paljonkin — he olivat sittenkin tehneet hänelle julmaa vääryyttä. Ja oli miten oli, sittenkin oli säälittävää nähdä tämän kauniin, ylimysmäisen naisen vanhentuneena ja hylättynä istuvan tällaisessa viheliäisessä luolassa.
Silloin Eirik alkoi kertoa hänelle naima-asiansa alusta alkaen.
»Gunhild on siis lähettänyt sinut tänne?»
»Niin on.»
»Ja sinä uskot hänen pitävän sanansa ja tulevan tänne?»