Rakennukset olivat pienellä kummulla sikin sokin. Ne olivat pieniä ja olisivat tarvinneet parempaa hoitoa. Vanha, köykkyselkä eukko, huivi syvällä tihrusilmillä kurkisteli heitä, heidän siinä ohi mennessään.
Tupa oli vain kolme hirsikertaa korkea; sen edessä oli hirsistä jonkinlainen eteinen ja perällä oli yksi ainoa huone. Keskellä olevan takan asemesta oli oven suussa tulisija, ja seinän nurkkaus oli kivipaasista ja savilaastista. Toisella pitkällä seinällä oli rojuinen vuode kummassakin päässä. Mitään muita tavaroita ei huoneessa ollutkaan, mutta pitkin seiniä olevalla penkillä oli jos jotakin, kattiloita ja astioita, vaatteita ja patoja ja kirnu läjässä toinen toisensa päällä.
Eldrid raivasi hänelle istuimen tuvan perällä: »Sinulla lienee nälkä —»
Niin olikin — Eirik muisti nyt vasta, ettei hän ollut, eilen lähdettyään kotoa päivällisen aikoihin, maistanut muuta kuin tilkkasen maitoa Eikenin luona mökissä. Ja niin hänestä maistui hyvälle, mitä Eldrid toi hänelle penkille: maitoa, kauraleipää ja vanhaa juustoa. Sitten hänen oli sanottava asiansa.
»Minä tulen sisaresi luota, Eldrid — Eikenin Gunhildin —»
»Sisareni!» Eldrid katsoi häneen omituisesti. Sitten hän otti penkin sekasotkusta karan, pisti sen vyöhönsä ja alkoi kehrätä. »Siitä sisaresta, minkä sinä mainitset, en ole kuullut enkä ole nähnyt häntä milloinkaan ennen. Ja ihmettelen, kuka olisi hänelle puhunut minusta mitään. Tuskin hänen vanhempansa. Mutta mitä tämä minun Gunhild-sisareni tahtoo?»
»Hän pyytää sinua auttamaan itseään. He tahtovat antaa hänet vanhalle miehelle, leskelle, jota hän ei ole milloinkaan nähnyt. Ja nyt hän arveli — ehkäpä sinä säälit häntä. Hän ei uskalla toivoa keneltäkään muulta apua.»
Eldrid katsoi häneen hymyn häive ruskeilla, ryppyisillä huulillaan:
»Hm. Entä sinä — ehkäpä hän haluaisi saada juuri sinut?»
»Oli määrä, että minä kihlaisin Gunhildin talvella. Mutta sitten hänen isänsä purki sen.»