»Voitko sinä, emäntä, sanoa minulle, onko tämä Nes, jossa Eldrid
Bersentytär asuu?»
Samassa hänelle setvisi, että nainen oli Eldrid itse: hän oli työläisnaisen puvussa, mutta hän muistutti — Eirik ei osannut sanoa mitä, mutta talonpoikaisnainen hän ei ollut —.
Nainen ei ollut erittäin pitkä, ei Gunhildin mittainen, ja laiha, leveämpi hartioistaan kuin miehekkään kapeista, laihoista lanteistaan, ja hän oli suora kuin seiväs. Ahavoituneista, ruskeista kasvoista näytti liha nahan alta aivan pois raapitulta — otsa oli kiiltävä, poskipäät ja hieno, suora nenä kiilsivät. Mutta mitä enemmän Eirik katseli tätä surkastunutta, vanhentunutta naista, sitä selvemmin hänestä näytti, että hän oli kerran ollut kaunis — niin kaunis, ettei ainoakaan hänen kohtaamastaan kauniista naisesta olisi vetänyt Eldridille vertoja.
»Minä olen Nesen Eldrid — onko sinulla tänne asiaa?»
»On — pelkään sen asian tuntuvan sinusta merkilliseltä.» Sitten hän sanoi, kuka hän oli.
»Oletko sinä Hestvikenin Olav Auduninpojan poika?» Hänen äänensäkin oli kaunis, tumma ja sointuva. »Sinä et ole isäsi näköinen. Minä muistan hänet — hän kävi meidän kylässämme vuotta ennen minun lähtöäni —»
Eldrid pyysi häntä tupaan, ja Eirik näki, miten kaunista täällä oli auringon paisteessa, niityt ja lehtimetsät olivat ehtineet melkein yhtä pitkälle kuin kotona vuonolla. Mutta täällä oli kummallisen autiota ja yksinäistä — ja suljettua, takana synkkä metsä, joka oli leviämäisillään vanhoille niittymaille, ja edessä kapea sisäjärvi, jonka pinnan mustensi varjollaan etelärannalla kohoava kuusikkomäki keskellä kirkasta kevätaamuakin.
Niemi, jolla talo kohosi, oli melkein rannasta erotettu — siinä oli niin matala kannas, että vesi kohosi kahden puolen niitylle. Kevättulvien aikana vesi peitti koko maa-alan, Eldrid selitti.
»Silloin teidän on käytettävä venettä?»
»Venettä?» Eldrid nauroi ivallisesti. »Meillä, täällä olevilla, ei ole mitään asiaa minnekään.»