Laki oli, kuten hän oli sanonut — piispan velvollisuus oli suojata naisia pakko-avioliitosta. Mutta se oli laki, joka joutui aniharvoin piispojen täytettäväksi, vaikkapa he olivat kauankin toimessaan. Eirik käsitti hyvin, ettei Gunhild Bersentytär ollut tervetullut piispankartanoon, enemmän kuin ankaran Groa-rouvan luo Nunnaluostariinkaan, jos hänet sinne lähetettäisiin. Eikä hän voisi pyytää ketään isänsä ystävää kaupungissakaan tai kotiseudulla ottamaan suojaansa hänen ryöstämäänsä naista. Torgrim ja Una ottaisivat kyllä — mutta hän ei voinut saattaa heitä niin vaikeaan asemaan. Ja Rynjul oli liian lähellä sekä Eikeniä että Hestvikeniä. Sillä tuskinpa hänen isänsä suvaitsisi sitä sen paremmin kuin Gunhildinkaan isä.

Ainoa keino oli viedä hänet sukulaisten luo Ylämaihin, Hän ei ollut eronnut Bergin Steinfinn Haakoninpojasta sovussa, mutta hän tiesi sisarensa kautta, että jos hän tarvitsisi tältä apua, hän kohtaisi Steinfinnissä uskollisen sukulaisen.

Mutta siinäkin oli vaikeutensa — ja tie oli pitkä; jos heitä ajettaisiin takaa, selviäisi siitä tuskin, Herran nimessä, ilman tappelua. Mutta jos he ehtisivät edelle ja kulkisivat erämaita myöten —. Mutta siinä oli muutakin — hän tiesi sen liiankin hyvin ratsastaessaan tässä kevätyössä tuntien nuorten lehtien ja heinän hapahkon mahlan tuoksun sekä oman terveen ruumiinsa lämmön ja nuoruuden. Hänen mielessään kangastivat jo ne ajat, jolloin hän saisi sulkea kauniin morsiamensa syliinsä ja suudella häntä, heidän kulkiessaan kahden yötä päivää, viisi, kuusi vuorokautta metsäpolkuja ja etäisiä maita. Mutta onneksi hän oli siksi vanha, että hän ymmärsi olla varuillaan. Mitä siitä sitten sanottaneenkin — sen hän kyllä tiesi, mutta Gunhildinkin täytyi se tietää, ja sittenkin Gunhild oli uskaltanut tällaiseen seikkailuun. Mutta Gunhild ei ainakaan itkisi hänen tuottamaansa surua salaa —.

Hänen sydämensä oli pysähtyä muistaessaan kerran ajattelemiaan ajatuksia — Herran nimessä, Bothild riitti.

Olisi ollut viisainta hänen lähettää Gunhildille sana takaisin, ettei hän saisi pitää niin järjetöntä lupausta. — Mutta se kenties loukkaisi häntä. Ja kuka mies jaksaisikaan olla niin viisas. —

Kunhan hän edes tietäisi, missä se Nes edes on! Jossakin Saanan ja Gardan pitäjäin rajamailla. Hän oli kerran ratsastanut siitä ohi vanhan Toren kanssa ollessaan puolikasvuinen — talo näkyi veden takaa. Nyt hän ei edes tiennyt, oliko hän oikealla tiellä — hän ratsasti tiheän metsän läpi, jossa lumiläiskiä vielä näkyi, eikä koivu ollut vielä puhjennut, ja raakaa kevätilmaa uhosi lumen sulamisaikana metsän pintaa peittävästä paksusta lietteestä. Keskiyö oli jo ohi, ja hetkiseksi vaiennut linnunlaulu alkoi uudelleen vähitellen, mutta yölintujenkin ääni kuului vielä, yökehrääjä kehräsi — ja joillakin hänen jo sivuuttamillaan soilla oli metso jo soitimella. Eirikiä nukutti ja Rauden astuskeli väsyneesti onnahdellen toista takajalkaansa.

Hän hypähti maahan ja talutti hevosen rinnettä alas, jolla vesi virtaili polulla pieninä purosina pikku mökkien ohi — ja hän olikin jo isolla tiellä. Vähän ajan kuluttua tie vei pienen järven ohitse.

Metsä kohosi yltympäri järveä synkkänä, ja vain pohjoispuolella oli yksinäinen talo järveen pistävällä niemekkeellä. Usvaa kohosi veden pinnasta ja taloa ympäröiviltä alavilta mailta, niin että ainoastaan viheriät turvekatot kohosivat usvasta. Vedenrajasta nousi polku tieltä ja painui suolle. Eirik ratsasti sitä myöten — kapulasiltoja oli tehty pahimpien liejukkojen poikki; vettä tihkui, ja nuorista koivuista levisi voimakkaan väkevä tuoksu. Hän ratsasti monessa kohdassa entisen niityn sivu, joille nyt oli noussut nuorta kuusikkoa. Oli jo valjennut sen verran, että taivas oli käynyt valkoiseksi ja vedenpinta hohti teräksen karvaisena usvapilvien lomissa. Talon edessä ruoho kasvoi jo korkeana ja rehevänä, kasteesta harmaana, ja sekä koivun että lepän lehdet olivat jo suuria.

Hän ei voinut herättää ihmisiä tähän aikaan ventovieraassa paikassa, mutta metsän laidassa oli pieni lato. Hän jätti hevosen ulkopuolelle ja meni itse maata tyhjään latoon.

Hänen herätessään aurinko paistoi sisään kaikista seinän raoista — ladon oven edessä kaikki heloitti kirkkaan viheriänä ja auringon kultaamana, ja ovella seisoi nainen, pitäen kiinni Raudenin otsatukasta. Eirik ponnahti ylös, ravisti rypistynyttä nuttuaan ja astui tervehtimään: