»Juokse sitten Eikeniin ja koeta päästä kahden kesken Gunhildin kanssa puheisiin. Kysy häneltä, onko hänellä mitään asiaa sille, joka tämän merkin omistaa.»
Hän otti poveltaan keskeneräisen, ommellun paidanhihan; Gunhild oli antanut sen hänelle, heidän ollessaan viime kerralla Rynjulissa jouluna, ja luvannut hänelle toisen samanlaisen pääsiäiseksi.
Hän makasi nurmikolla pikku mökin edessä odotellen. Vaimo tuli ulos juttusille. Häneltä Eirik sai kuulla Bersen vaimoineen olevan poissa kotoa; he olivat matkustaneet vuonon eteläpuolelle viikon päivät sitten, mutta kartanossa valmistauduttiin ottamaan vieraita vastaan heidän palattuaan Olipa sitten hyvä, että hän oli tullut tänne, Eirik tuumi —.
Auringon laskun aikaan tyttönen tuli juosten tietä myöten. Eirik läksi häntä vastaan; tämä ojensi hänelle merkin takaisin:
»Gunhild pyysi minun tuomaan terveisiä ja sanomaan, että käskisit sen, joka tämän merkin omistaa, ratsastamaan kiireimmän kautta Neseen ja odottamaan siellä, kunnes hänelle annetaan se, mikä hänelle sopimuksen mukaan kuuluu —»
Eirik tuijotti tyttöön — henki tahtoi salpaantua. Sitä hän ei ainakaan ollut koskaan odottanut—.
* * * * *
Eirik ratsasti etelää kohti illan hämärän muuttuessa valoisan harmaaksi kevätyöksi ja lintujen riemuitessa metsissä. Oli viileätä ja hyvä ratsastaa näin myöhään, eikä hän ollut milloinkaan pelännyt yöllä ratsastamista. — Ja tietysti hän oli iloinen —.
— Mutta samalla hän oli myöskin peloissaan. Että Gunhild saattoikin toteuttaa niin rajun uhkauksen — ei sitä tahtonut uskoakaan!
Hän tunsi heidän kummankin nyt joutuvan vaikeaan asemaan. Jos tuli ilmi, minne Gunhild oli paennut, ja että he olivat olleet siellä yhdessä, leviäisi siitä mitä pahimpia juttuja. Hänen oli vietävä Gunhild pois sen sisaren luota niin pian kuin suinkin mahdollista. Mutta minne he sitten läksisivät —?