»Oi, minähän olen itsekin tavallani siihen syypää», Cecilia sanoi. »Minä olin silloin niin nuori. Minä en ymmärtänyt silloin sen parempaa, vaan ärsytin häntä sekä vaikenemalla että puhumalla.»
Nuori, Eirik ajatteli — hän ei ole Gunhildinkaan ikäinen. Cecilia jatkoi kohta:
»Minä olin luultavasti myöskin tehnyt väärin. Toiset olivat lähdössä vierailulle; minä en aikonut mukaan. Pääsyynä oli se, että olin Kolbeiniä kantaessani jo pitkällä — mutta tiesin myös siinä talossa olevan vieraan, jota en halunnut tavata. Mutta hän tulikin sinä iltana Gunnarsbyhyn, ja minä menin sentään ulos, juttelin hänen kanssaan veräjällä. Me emme puhuneet sanaakaan, joita Jørund ei olisi saanut kuulla — hän ei ole sellainen. Mutta Jørund sai sen tietää ja hän tiesi minun tunteneen miehen jo Hestvikenin ajoilta. — Sinä et häntä tunne —.
»Minä olin itsepäinen — ja Jørund menetti kokonaan malttinsa. Alutta hän ei ole senjälkeen milloinkaan ollut sellainen — hän säikähti isän tullessa. Jørund on myöskin sopuisa mies näiden puuskiensa välillä.»
— Mutta se ei voi olla synti, jos yllytänkin Gunhildia vastarintaan —,
Eirik mietti.
* * * * *
Eirik läksi muutaman päivän kuluttua Saltvikeniin. Hän oli koko talven iloinnut siellä tehtävistä kevättöistä. Nyt hän työskenteli ajatusten askarrellessa muillakin mailla. Hänen oli vaikea irtaantua siitä, mitä sisar oli kertonut — sekin oli Cecilian siis ollut kärsittävä, hänen, jota kukaan ei ollut edes lapsena lyönyt. Ja sitten tuli Gunhild mieleen.
Päivät olivat mitä ihanimmat. Lanta oli hyvin levitetty ja sekoitettu multaan hänen uusilla, ruskehtavilla peltosaroillaan, sekoittaen hyvän, lämpimän lemunsa niityn orastavan heinän hapahkoon tuntuun. Siellä, missä vuorilla oli ohut multakerros, kasvoi orvokkeja jo sinisenään. Lehtipuitten ensimmäiset hiirenkorvat olivat kirkkaita ja loistelivat kellanvihreitten liekkien tavoin auringonpaisteessa — ne olivat jo muodostuneet pienen pieniksi lehdiksi. Hänen kirsikkametsänsä oksille muodostivat lehdet helmikoristeita, mutta joissakin, aurinkoista vuorta vasten kasvavissa oksissa oli jo puhjennut valkeita kukkia. Eirik meni päivällislevon aikana lahdelle, riisuutui ja ui. Vesi oli vielä kylmää, mutta täällä rannalla oli kuten kesällä ainakin.
Saatuaan kylvöt tehdyksi hän päivällisen aikana sinä päivänä lopetti ja vaihtoi vaatteita — hänellä oli täällä mukanaan sininen puku, niin että hän voi lähteä kirkkoon, tarvitsematta tehdä mutkaa kodin kautta. Niin hän ratsasti Eikeniä kohti.
Siinä mökissä, jonne hän viime kerralla oli hevosensa jättänyt, oli ollut suuri lapsiliuta. Hän käänsi nytkin sinne, sai käsiinsä keskenkasvuisen tytön, joka virutti vaatteita purossa. Hän otti esille muutamia hopearahoja kysyen, läksisikö tämä hänen asialleen..