Oli kuitenkin myöhempi kuin Eirik oli ajatellutkaan hänen kotiin tultuaan. Vedestä ja suosta uhosi valkoista usvaa hänen ratsastaessaan järven päästä; pihassa oli kaikki hiljaista. Eirik pujahti sisään. Siellä oli lämmintä ja pimeää; hän huomasi Eldridin olevan vuoteessa.
Hän ei ollut rukoillut aikarukouksiaan muuta kuin aamulla, niin että hän polvistui nyt ja rukoili — seitsemän isämeitää pikku-ajoilta, viisitoista vesperistä ja seitsemän kompletoriumista. Viimeiset hän rukoili hänen puolestaan, jonka vieraana oli: hän oli huomannut, miten yksinäinen Eldrid oli, ja hän vannoi Eldridin olojen parantuvan heti, kunhan hän vain ennättäisi.
Hän oli riisunut päällysvaatteensa ja oli nousemaisillaan vuoteeseen, silloin Eldrid virkkoi huoneen yläpäästä:
»Minä panin sinulle maitoa ja ruokaa liedelle — sinä olit poissa illalliselta.»
»Kiitos, minulla ei ole nälkä. On kovin paha, jos herätin sinut.»
»Teetkö sinä joka ilta näin — rukoilet niin kauan?» Eldrid kysäisi.
»Teen. Mutta olenhan sanonut sinulle makaavan! aivan yhtä mielelläni ladossa. Silloin en häiritse sinua tavoillani.»
Eldrid naurahti.
»Minun puolestani sinä kyllä saat pitää tapasi kaikessa rauhassa.»
Päivät vierivät. Eirikin ajatellessa Saltvikeniä ja Hestvikeniä ja ihmisiä siellä tuntui hänestä kaikki olevan niin ihmeellisen kaukana ja kauan sitten tapahtuneelta. Hän mietti joskus, minne ne arvelivat hänen hävinneen. Ja hän ajatteli, miten Gunhild mahtoi päästä tänne. Oli jo kulunut viikon päivät —