Olavin muisto ei ollut ihmisten parissa niin loistava kuin miksi veli Eirik sen tahtoi tehdä — nuoret tiesivät sen hyvin. Hän oli ollut rohkea soturi ja hyvä ja rehellinen talonpoika, mutta hän oli ollut itsepäinen, ja hänen kanssaan oli ollut vaikea tulla toimeen, ja iloisten miesten seurassa hän oli ollut ikävä toveri.
Suuri rutto tuli ja harvensi sukua, mutta jäljellekin jäi sentään ruton lakattua paljon. Se ei raivonnut maan eteläosissa niin kovin kuin pohjoisosissa. Oslon minoriteettiluostarista ei kuollut muuta kuin noin puolet, mutta Nidaroksen veljesluostariin jäi vain kaksi jäljelle. Silloin lähetettiin sinne Oslosta veli Eirik Olavinpoika kahden nuoren munkin kanssa. Eirik oli silloin kuusissakymmenissä, vahva ja terve, vaikkakin hän oli aina harjoittanut suurta ankaruutta itseään kohtaan. Mutta munkit joutuivat tunturilla kovaan rajuilmaanpa muutamana päivänä uuteen luostariinsa saapumisen jälkeen Eirik veti viimeisen henkäyksensä veljiensä sylissä.