»Oletko sinä sanonut sen isälle?»

»Isä oli sitä lajia, joka ei kiinnittänyt paljon huomiota sanoihin ja lupauksiin. Kyllähän hän sen näkee kuoltuaan.»

Samassa Cecilia ponnahti ylös — pihalta kuului Gunnarin huuto. Äiti kiiruhti ulos. Eirik meni kamariin sairaan luo. Hän näki hämärissä isän makaavan silmät auki — hänellä oli kuuma ja hän huohotti kiivaasti, mutta Eirik huomasi hänen olevan tajuissaan — hän vain ajatteli, oliko sairas kuullut mitään; hän katsoi häneen niin omituisesti —.

Olav oli maannut hereillä ja kuullut tuomion poikansa suusta. Silloin tällöin jokin näky häilähti hänen ohitseen — se oli kuumehouretta, mutta se ei ollut niin syvää, ettei hän olisi siitä itse tiennyt. Hän näki edessään pellon, jossa kasvoi ohdakkeita ja orjantappuroita, rikkaruoho katseli röyhkeästi aurinkoa keltaisin ja punaisin kukin, ja laiho oli niin tukahtunutta, että töin tuskin huomasi sinne mitään kylvetyn. Mutta pellolla asteli joku — hän luuli sitä väliin suojelusenkelikseen, mutta toisinaan se olikin Eirik — ystävä, joka ei kysynyt, oliko kuoleva tehnyt hänelle jotakin vääryyttä, vaan koetti poimia ohdakkeitten välistä niin paljon tähkäparkoja kuin mahdollista. Se ei olisi saanut olla sellaista, hänen elämänsä olisi pitänyt olla valkoisen ja leikattavaksi kypsän viljapellon näköinen. Mutta oli olemassa yksi, joka koetti etsiä kourallisen jyviä ja laskea ne vaakakuppiin —.

Kolbein tuli ovelle ilmoittaen innokkaasti, että sira Magnen papurikko hevonen näkyi jo sillalla. Eirik sytytti kynttilät, antoi toisen pojalle, ja he menivät ulos.

Rakennusten takana kohoava tunturi näytti nyt raskaammalta ja vankemmalta myöhäisen, keltaisen auringonvalon kirkastamana. Petäjät hohtivat ruosteenruskein rungoin, ja kaarna loisti vaaleana talven lumen jäljiltä, ja taivaan kirkas sini kaareutui kaiken yllä. Eirikistä tuntui, ettei hän ollut milloinkaan ennen nähnyt, miten äärettömän pohjaton avaruus oli, ja tätä pohjattomuutta vasten olivat tunturit vielä tunturimaisempia ja petäjät vielä vankempia petäjiä, kuin mitä hän oli milloinkaan nähnytkään. Se silmä, joka kaikkea valvoi, lepäsi jokaikisen hänen edessään tanssivan hyttysenkin päällä ja tunsi hänenkin ruumiinsa jokaisen suonen tykytyksen. Ja Hän tuli nyt leivän muodossa, suuren ladon takaa näkyvän harmaan hevosen selässä ratsastavan papin tuomana, antamaan Itsensä ravinnoksi omilleen —

Hevosta taluttava poika soitti pientä hopeakelloa; väki tuli ulos ja polvistui pihamaalle. Cecilialla oli pieni poikansa sylissään, Aslak oli toisten poikien kanssa vieressä. Kolbein ja Eirik polvistuivat oven edessä, käsissään palavat kynttilät, joita auringonpaisteessa tuskin huomasikaan. Eirik tiesi, että se tuli, joka häntä nyt poltti, pienenisi, painuisi tuhkaan, hulmahtaisi jälleen liekkiin, mutta että se ei milloinkaan sammuisi hänessä.

Olav Auduninpojan hautajaisissa Eirik ilmoitti oman ja vaimonsa päätöksen, ja juhannuksen aikaan hän ja Eldrid olivat jakaneet ja vaihtaneet omaisuutensa. Eirik saattoi Eldridin Gimsoyhyn ja sieltä hän meni suoraan kaupunkiin ja pukeutui jälleen minoriteettiluostarissa munkin kaapuun. Se tapahtui tällä kertaa kaikessa hiljaisuudessa eräänä ensimmäisten messujen aikaisena arki-aamuna. Hänen omaisistaan ei ollut muita kirkossa kuin Aslak Gunnarinpoika ja Cecilia. Tällä kertaa ei sisar näyttänyt vastustavan veljensä munkiksi rupeamista.

Aslak hoiti vaimoineen Hestvikenin tilaa sellaisella taidolla, että kaikki Olavin lapsenlapset tulivat varakkaiksi — Cecilia sai kolme poikaa ja kolme tytärtä toisen miehensä kanssa. Jørundin pojista Kolbein ja Audun onnistuivat hyvin; Torgils oli raju nuorukainen, mutta hän hukkui nuorena.

Eirik huomautti aina nuorille, näiden vieraillessa luostarissa, että heidän menestyksensä maailmassa johtuu äidinisän hurskaasta ja miehekkäästä elämästä, ja hän osasi löytää Sanasta monta tätä koskevaa kohtaa. Nuoret pitivät hänestä ja kunnioittivat häntä suuresti; he eivät olleet häntä tunteneetkaan muuna kuin paljasjalkamunkkina. Ja hän oli hurskas munkki, erinomainen sekä sielun että ruumiin sairauksien parantaja; vuosien kuluessa hän tuli kirjanoppineeksikin, ja suurimman osan luostarissa olostaan hän oli yrttitarhan hoitajana. — Mutta sisarenpojat kuulivat kotipuolelta Eirikin nuoruudessaan olleen rajun. Cecilia ei kertonut milloinkaan lapsilleen veljensä entisyydestä.