»Etkö sinä häpeä», Eirik kuiskasi katkerana. »Pohditko sinä Aslakin kanssa kyläjuoruja vanhemmistasi —»
»Sinä olet itse sanonut isän olleen äidille ankaran —»
»Minä olin vielä lapsi hänen kuollessaan — ei siihen, mitä minä luulin nähneeni, kannata huomiota kiinnittää. Ehkäpä isän oli kaikkein vaikeinta — kantaa avioliittoaan kärsivällisesti. He olivat niin erilaisia, ja äiti oli ollut sairaalloinen nuoruudestaan asti. Jumala heidän välinsä ratkaiskoon. Ei kukaan ihminen kulje elämän läpi nuhteettomana.»
Eirik nousi — astui jonkin askelen kamarin ovea kohti, palasi sitten jälleen sisarensa luo:
»Minä voin sen sanoa aivan hyvin sinulle nytkin — olin aikonut ilmoittaa sen sinulle ja Aslakille hautajaisissa. Kun isä on saatettu hautaan, minä palaan jälleen luostariin. Niin että kaikki, mitä hän jälkeensä jättää, jää sinun omaksesi — paitsi mitä Eldrid ja minä annamme sielulahjoina —.»
Cecilia istui kauan hiljaa.
»Onko Eldrid kanssasi samaa mieltä?» hän kysyi sitten vähän epäillen.
»On. Hän menee Gimsoyhyn. Minä en tiedä, ottaako hän hunnun — hän ei tiedä sitä vielä itsekään. Mutta hän aikoo antaa puhtauden lupauksen ja jäädä sinne asumaan —»
»Teetkö sinä tämän isän sielun vuoksi?»
»Teen, sekä omani vuoksi.» Sekä myöskin Jørundin. Ja sinun ja sinun lastesi. Kaikkien meidän, jotka taistelemme vastaan, kun Jumala laskee hartioillemme kantamuksia, ja unohdamme Hänet kokonaan tai puolittain Hänen jakaessaan meille hyvyyttä. — Mutta sitä hän ei sanonut.