»— Jumala minua armahtakoon, Cecilia, — minulla ei ole oikeutta sinua nuhdella; sinä olet ollut parempi tytär kuin minä poika — minä olen palkinnut hänet vain tottelemattomuudella ja järjettömällä uhmalla. Minä olin niin tyhmä, että suutuin, kun hän minun mielestäni rasitti meitä äänettömyydellään ja ankaruudellaan. Eikä hän minua sittenkään niin monta kertaa rangaissut kuin olisin ansainnut — sinun päällesi hän on tuskin milloinkaan laskenut rankaisevaa kättään — minun olisi pitänyt osata paremminkin —»

Eirik liikautti vasenta kättään, vilkaisi vasemman kätensä pikkusormen pätkään:

»Minä muistan, miten isän piti tämän katkaista. Minä olin silloin pieni — minä en ymmärtänyt elämän olevan kysymyksessä, ellei sitä oteta pois heti. Nähdessäni hehkuvan raudan minut valtasi pelko, niin että minä aloin juoksennella pitkin tupaa, minä ulvoin ja panin vastaan, niin että isän täytyi tarttua minuun väkipakolla —. Luuletko sinä hänen koettaneen suostutella minua korein sanoin —. Hän puhui minulle ankarasti, mutta kun se ei auttanut, hän painoi hehkuvalla raudalla omaa ihoaan luodakseen minuun rohkeutta —.»

Poika painoi kasvonsa käsiinsä, nyyhkytti hiljaa vähän aikaa. Mutta sitten hän nosti jälleen katseensa:

»Jumala antakoon meille kummallekin anteeksi, rakas sisko — me emme ole milloinkaan ymmärtäneet minkälainen mies meidän isämme oli. Mutta sinä ymmärrät sen vanhemmaksi tultuasi — paras perintö, minkä hän jättää pojillesi, on jälkimuisto — ja Jumalan palkka vanhurskaan miehen jälkeläisille.»

Cecilia istui pää painuksissa; hänen poskensa olivat lehahtaneet punaisiksi ja hänen kasvojensa ilme oli harvinaisen lempeä:

»Sinä olet oikeassa, veliseni — isä oli suurempi mies kuin me ymmärsimmekään. — Ja hän on sittenkin», hän kuiskasi hetken kuluttua, »kantanut puolen elämätään tunnustamatonta murhaa tunnollaan — ja kun hän sitten vihdoin viimein sen aikoi tunnustaa, ottikin Jumala tuomion omiin käsiinsä.»

»Sitä me emme uskalla ruveta pohtimaan», Eirik vastasi hiljaa ja kiivaasti. »Jumalan salaisia aivoituksia. Mutta minä en milloinkaan voi uskoa isän syntiä sen suuremmaksi kuin useimpien muitten miesten synnit ovat. Ehkäpä se tuli varoitukseksi — me muut elämme niin huolettomina pahoine tekoinemme. Ja Jumala valitsi isän maksamaan rikoksen täysin mitoin, koska Hän tunsi isän sydämen — hän oli voimakkaampi ja uskollisempi kuin me pikku ihmiset, jotka emme jaksaisi niellä yhtäkään pisaraa Hänen oikeudenmukaisuudestaan —»

Cecilia virkkoi hiljaa:

»Aslak on kuullut jotakin — sieltä hänen kotipuoleltaan, Hamarin seuduilta. Siellä puhuttiin jotakin äidistä, siihen aikaan, kun hän oli nuori, ja jostakin papista tai koulun pappiskokelaasta. Mies hävisi, ja jotkut arvelivat isän sormien olleen siinä pelissä —»