»Sano hänelle ainakin se, mikä sinulla on sydämelläsi —»
»Johan me kaikki olemme sanoneet hänelle hyvästit. Mitä muuta enää olisi sanomista —?»
»Cecilia», Eirik virkkoi hiljaa, »luuletko sinä, ettei isä ole huomannut, että näinä neljänä vuotena sinä olet mieluimmin ollut häntä näkemättä. Kun hän tuli sisään, sinä läksit mieluimmin heti pois tuvasta. — Niin, en minä unohda, että hän loukkasi sinua kerran kovin —»
»Minä olen antanut sen hänelle anteeksi kauan sitten», Cecilia vastasi kiireesti. »Ei se sitä ole. Mutta etkö sinä, veli, ymmärrä — jos sinun ja Eldridin on ollut vaikea katsella häntä sellaisena kuin hän on ollut, ei elävä eikä kuollut — on minulle ollut vieläkin vaikeampaa, kunhan muistat, mitä kaikkea tapahtui ennen hänen tällaiseksi tuloaan.»
»Mutta etkö sinä sitten muista, minähän kohotin kirveeni häntä kohti — eikä se ollut minun ansiotani, ettei minusta tullut isäni murhaajaa. Päätä siitä, onko minun ollut helppo nähdä häntä tällaisena näinä neljänä vuotena — minähän muistan, minkälainen hän oli ennen hän oli paras mies, mitä olen koskaan nähnyt, ja kaunein ja jaloin.»
»Nyt sinä sanot niin, Eirik. Minä en muista muuta kuin että te olitte aina vihoissa — aina niistä vuosista asti jolloin sinä olit pikku poika, siihen asti, jolloin sinä läksit kodista ja menit naimisiin häneltä kysymättä. Sinä et milloinkaan viihtynyt täällä kotona meidän luonamme, ja aina, kun tulit kotiin, sinä läksit melkein samassa pois — ja siitä sinä syytit isää: sinä sanoit hänen olevan aivan mahdottoman —. Etkä sinä minun mielestäni ollut kovinkaan väärässä — hän oli usein sinua kohtaan mahdoton, ja kaikkien meidän oli vaikea elää hänen kanssaan Mutta minä sanon sinulle — minä olen antanut hänelle koko sydämestäni anteeksi, kuten kristityn naisen tulee —»
»Se on oikein, että olet antanut anteeksi kuten kristityn naisen tulee —» Eirik naurahti. »Mutta eikö sinun mielestäsi isän ja tyttären välillä ole sentään jotakin —?»
Cecilian silmät tulvahtivat täyteen kyyneleitä:
»Minä olen ollut kuuliainen tytär, Eirik„ Teistä ei kukaan tuntenut oikein Jørundia. Jumala olkoon sielulle armollinen — mutta olen itse ihmetellyt monta kertaa, etten tehnyt niin kuin isä luuli minun tehneen. Enkä minä luule tehneeni syntiä siinä, etten halunnut jäädä tänne katselemaan häntä, joka kuljeskeli täällä kaiken sen haamuna, joka on kauheampaa kuin jäädä teilattavaksi ja pyörien murskattavaksi — kun kerran pääsin yhteen Aslakin kanssa ja voin kerrankin sanoa iloitsevani elämästä! — Varsinkin, koska luulen, ettei isä välitä nähdä minua, enemmän kuin minäkään häntä!»
»Sitä sinä et tiedä! Totta on, että isä oli joskus äänetön ja tuikea — mutta tuomitse häntä hänen tekojensa mukaan, Cecilia! Minä uskallan väittää, ettet sinä ole nähnyt toista miestä, joka on toiminut niin ylevästi ja siten kuin kristitylle kuuluu, niin pienessä kuin suuressakin. Hän on ollut ensimmäinen ojentamaan apua köyhille täysin käsin, ensimmäinen avaamaan ovensa leskille ja jokaiselle, joka hänen suojaansa on tarvinnut — sinun Aslakisi voisi mielestäni sanoa siihen jotakin: sinä aikana ei ollut niinkään rauhallista — se oli kuningas Haakonin voiman vuosina — pitää luonaan suojatonta murhamiestä; etkä sinä enemmän kuin Aslakkaan voi vihoitella isälle siitä, ettei hän vielä kaiken lisäksi antanut sinua hänelle, ensimmäiselle pojannappulalle, joka sitä virttä alkoi veisata! Oletko sinä kuullut isän milloinkaan hyötyneen penninkään verran tai saaneen jalankaan mitan maata epärehellisin keinoin tai olemalla kova kanssakristityilleen — täällämain kuljeskelevista kelvottomista heittiöistä ei ainoakaan voi sanoa sanaakaan, joka tahraisi isän kunniaa ja mainetta. Mutta jos on ollut jokukin ihminen, mies tai nainen, jonka maine on poljettu jalkoihin — ellei isä ole voinut sanoa mitään pahojen puheitten estämiseksi, hän on kuitenkin vaiennut. Pahat puheet aina vaikenivat isän ovelle tullessaan — ellei joku meistä tarttunut niihin ja lähtenyt niitä kuljettamaan. — Oletko sinä unohtanut, että isä oli ensimmäinen mies tarttumaan aseisiin ja nostamaan talonpojat puolustukseen herttuan tullessa joukkoineen meidän seuduillemme, ja viimeinen, joka palasi ryöstettyyn kotiinsa raajarikkona ja kuninkaan millään palkitsematta.