He eivät olleet milloinkaan nähneet kuolevan voitelua ja seurasivat tarkoin papin sormia tämän ottaessa erikseen jokaisen villahahtuvan Eirikin käsistä maljasta, kostuttaessa sitä öljyyn ja pyyhkiessä ristinmerkin isoisän silmien, korvien, nenän, suun ja käsiselkien yli. Sitten Eirik kohotti toisella kädellään yhtä liikkumattomana peittoa kuolevan jaloilta — siten pyyhittiin pois armon krismalla kaikki, mitä hän oli syntiä tehnyt silmin ja aistein, sanoin ja käsin ja joka askel, minkä hän oli oikealta tieltä poikennut.
Ja nyt lapset odottivat hartaasti kaiken loppuvan, sillä heitä väsytti seisoa hiljaa ja pidellä kynttilöitä, ja Eirikin selkä ja hartiat vapisivat tuon tuostakin, aivan kuin hän olisi itkenyt ja hänen äänensä oli samea hänen sanoessaan responsoriot.
* * * * *
He olivat iltapäivällä pihalla; mutta he eivät saaneet alkaa mitään leikkiä, sen he tiesivät, sillä sira Magne palaisi illalla ja toisi isoisälle Corpus Dominin. Mutta vähän ajan kuluttua he unohtivatkin ja pitivät aikamoista melua — eiväthän Kolbein ja Audun usein nähneet Torgils-veljeä — ja sitten heidän täytyi pohtia voudin lasten kanssa, mitä he aamupäivällä olivat nähneet. Reidunkin oli ollut kamarissa, ja hän oli nähnyt, miten Olavin musta käsi oli muuttunut valkoiseksi papin sitä voidellessa, ja Kolbein ja Torgils myönsivät niin käyneen — ainakin he olivat nähneet sen vaalenneen.
Sitten heidän täytyi mennä naistentupaan; Rynjulin vanhukset lepäsivät siellä, ja pieni, punatukkainen veli, Gunnar, oli oppinut kävelemään sen jälkeen, kun veljet olivat viimeksi olleet Saltvikenissä. Audun muisti Gunnarin olevan täällä ensi kerran — sitten he läksivät hänen kanssaan pihalle, kunnes Aslak tuli ulos ja käski heidän olla hiljaa.
* * * * *
Eirik ja Cecilia istuivat kahden vanhassa tuvassa. Räppänä oli auki ja ilta-aurinko paistoi sisään, valaisten siniseksi ylöspäin kohoavan savun, joka nousi ohuena, nuoraisena viimeisestä sammuvasta kekäleestä. Vähän ylempänä savunuora aikoi lainehtia, sitten se levisi keveänä ja vaaleana kattotuolien alle. Molemmat istuivat ääneti katsellen savun leikkiä, ja ulkoa kuului kimeitä pojanääniä ja pihakalliolla tömisivät lasten askelet.
Kerran poika nousi, kurkisti kamariin sairasta.
»Hän nukkuu nyt», hän sanoi palatessaan. Ja sitten: »Kun hän herää, etkö sinä juttelisi hänelle kahden kesken hetken aikaa?»
»Eihän kukaan voi hänen kanssaan puhella, Eirik.»