Kuolema ei nyt ollut kaukana, hän näki sen. Hiukset olivat lähteneet märkinä suortuvina, Olav oli painunut kasaan ja nenäkin oli valkoinen, mutta hänellä ei nyt näyttänyt olevan tuskia. Eirik lähetti sanoja — papille ja Rynjulin vanhukselle sekä Saltvikeniin. Hän käski sanoa sisarelle, että hänen oli tällä kerralla tultava — Cecilia ei ollut astunut jalallaan Hestvikeniin muutettuaan Aslakin kanssa pois puolitoista vuotta sitten, ja Eirikin pyytäessä häntä katsomaan isää hän oli aina keksinyt esteitä.
He olivat kaikki hänen ympärillään kamarissa, sekä omaiset että palkolliset, kun sira Magne astui sisään puettuna albaan ja stolaan laulaen.
»Pax huic domui»
ja ristiinnaulitun kuvaa kantava apulainen lauloi:
»et omnibus habitantibus in ea.»
[Pax huic domui j.n.e. Rauha olkoon tälle huoneelle ja kaikille siinä asuville.]
Kolbein ja Torgils saivat pitää kynttilöitä. He seisoivat katsellen jännitettyinä kuolevaan isoisään. Lapset olivat aina tienneet, että tässä vanhassa, heidän elämänsä ulkolaitoja hipovassa, vinossa, kokoonluhistuneessa, mykässä miehessä oli jotakin synkkää ja salaperäistä, mutta arkioloissa he eivät olleet häneen kiinnittäneet mitään erikoista huomiota. Nyt he seisoivat tuijottaen huomaamatta, miten sulanut tali virtaili pitkin heidän sormiaan — kynttilän lempeässä valossa hohti kiiltävä, valkoinen tukka tuuheana ruskealla pieluksella — Eldrid oli järjestänyt hänelle kaikki hienosti. Harmaine kasvoineen, toinen poski viallisena, silmäluomi puolittain alaspainuneena ja suu vinossa, mutta otsa ja toinen puoli kasvoja kauniina ja kirkkaana hän muistutti erästä Mariankirkon portin kivipilareissa olevaa päätä, sillä senkin vasen sivu oli lyöty rikki.
Jännityksestä vavisten pojat tuijottivat — tapahtuisiko mitään, muuttuisivatko ruhjoutuneet vanhanmiehen-kasvot toisenlaisiksi papin päästäessä hänet synneistään Jumalan nimeen. Seisovan papin vieressä oli polvillaan Eirik-eno, liikkumattomana kuin kuvapatsas, hänen harmahtava päänsä oli painuksissa ja hänellä oli hienon liinakankaan alle peitetyissä käsissään talon paras hopeamalja, jossa oli kuusi pientä lumivalkoista villahahtuvaa. Hän lausui apulaisen kanssa kirkkaalla äänellä vastaukset; pojat eivät ymmärtäneet rukouksista mitään, mutta muistivat taivuttaa päänsä aina Jeesus-nimeä ja Gloria Patria mainittaessa.
Sitten tehtiin kuolevalle, joka ei ollut voinut tehdä rippiä, kysymykset norjan kielellä — aina katumusta, uskoa, toivoa ja rakkautta mainittaessa kuoleva löi rintaansa ja kumarsi päällään. Hänen toisessa, näkevässä silmässään, jossa kynttilän valo loisti, lapset katselivat toiseen maailmaan, josta he eivät ymmärtäneet mitään, mutta musertunut kasvonpuolikas ei tullutkaan eheäksi, kuten he melkein olivat uskoneet. Sitten pappi ja eno rukoilivat Kyrien, ja sira Magne luki kirjastaan hyvin pitkän rukouksen ja kutsui isoisää nimellä Olavus, Eirikin painaessa päänsä yhä syvemmälle, ja heidän takanaan kaikki kamarissa olevat itkivät, Una kaikkein enin.
Eirikin otsa tapasi melkein lattiaan apulaisen rukoillessa Confiteoria — sen he osasivat ja nyt tuli synninpäästö »misereatur» ja »indulgentiam».