Olav irroitti kätensä renkituvan nurkkauksesta. Hän hapuili eteenpäin ilman tukea. Hän pääsi vähän matkaa vartiovuorta ylöspäin, mutta sitten hän vaipui maahan ja jäi makaamaan pieneen vuoressa olevaan koloon, vuoteena kuivia, päivänpaahtamia turpeita.

Väririkkauksiaan jakeleva päivä lämmitti hänen ylitseen kaareutuvaa mahtavan suurta holvia ja vuonoa alapuolella sekä rantojen metsiköitä. Linnut olivat heränneet metsissä ja lehdoissa. Makuupaikastaan hän näki linnun istumassa nuorella kuusenkelkällä harjulla, se kuvastui mustana pilkkuna keltaista aamunkoittoa vastaan; hän näki sen pöyhistyvän ja vetäytyvän kokoon aivan kuin pieni sydän sykkisi; siitä läksi kirkkaita huilunsäveleitä lähteenjuoksun tavoin leviten yli ympäristön unisen sirkutuksen, mutta se sai vastauksen synkeästä metsästä. Pilven möhkäleet alkoivat taivaalla punertaa, ja hän oli käydä kärsimättömäksi tässä maatessaan ja odotellessaan —.

Hän huomasi kaiken ympärillään myöskin odottavan. Vuoria vasten loiskiva meri, vuoren koloihin juurtunut pihlaja ja koivu, joitten lehdet eivät vielä olleet täysin auenneet — ne vapisivat kärsimättömästi, mutta sitten ne rauhoittuivat. Kivi, jota kohti hän käänsi kasvonsa, odotti myöskin katsellen taivaan ja meren valkeutta.

Hänen muistonsa komeroista sukeltautui esille sana — aamusaarna, jonka hän oli kerran osannut. Kaikki metsän puut riemuitsevat Hänen kasvojensa edessä, sillä Hän tulee tuomitsemaan maanpiiriä oikeudella, aallot taputtavat käsiään —. Hän ymmärsi niiden nyt odottavan, puut, jotka versoivat hänen maansa vuorilla, kaikki, mikä kasvoi ja versoi hänen pelloillaan, aallot, jotka loiskuivat lahdella – kaikki odottivat tuomion tulevan heidän jumalattomalle ja uskottomalle isännälleen. Sitä maa tuntui odottavan joka ainoa hetki, mutta aamunkoiton väristessä pettynyt maa veti henkeä niin, että sen kuuli — murheissaan ja säälimättömänä, kuten häväisty neitonen, se odotti saavansa hyvitystä ihmisiltä, jotka yksitellen astuivat valmistavaa tuomiota kuulemaan. Se lankesi joka hetki ja minuutti; mutta se oli sitä vapahdusta, jota päivä julisti päivälle ja yö kuiskasi aina seuraavalle yölle. Kaikki muu Jumalan luomakunta lauloi ylistysvirttä — Benedicite omnia opera Domini Domino — hänkin oli sen osannut nuorena ollessaan. Mutta ne, jotka Jumala oli asettanut päälliköiksi ja maan kuninkaiksi, pettivät Jumalan ja taistelivat toisiaan vastaan, kavalsivat Jumalan ja kavalsivat vertaisensa.

Kuusenkelkällä oleva lintunen antoi yhä sävelensä soida ja helistä. — Hänkin oli saanut elämänsä läänityksekseen, hänestä oli tullut täysi-ikäinen, sillä rikas Jumala oli antanut hänelle lipun kannettavakseen ja ripustanut miekan hänen olalleen ja pannut sormuksen hänen sormeensa. — Eikä hän puolustanut lippua, vaan tahrasi miekkansakin huonoilla teillä ja unohti sormuksen merkityksen — hänen oli astuttava esiin, eikä hänellä ollut mainittavana ainoatakaan tekoa, jonka hän olisi tehnyt täydellä ja järkähtämättömällä uskollisuudella, eikä ainoatakaan työtä, johon voisi osoittaa ja sanoa sitä hyvin tehdyksi —. Herra, älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa vihassasi äläkä tuomitse minua oikeutesi mukaan —.

Hän näki yllään taivaanlaen täynnä valkoisia pilviä, ne seisoivat vieri vieressä kuin suuri suunnaton lammaslauma — mutta ne olivatkin ihmisiä. Ne olivat valkoisia, ja niitä valaisi sisäinen valo täyttäen ne, kuten aurinko täyttää pilvet. Ne liikkuivat hiljaa lipuen korkealla hänen yläpuolellaan, katselivat häneen — hän tunsi äitinsä ja tiesi muittenkin olevan siellä, Ingunnkin oli —.

Aurinko nousi, hän ymmärsi sen kyllä — mutta se oli kuin kirjoitusta. Hän oli tuijottanut sillä tavalla valkoisella vasikannahalla oleviin hienoihin kirjainkuvioihin, kunnes hän äkkiä tunsi sanan — se oli silloin, jolloin Arnvid opetti hänelle kirjaimia.

— Silloin säteet läksivät valonlähteestä ja virtailivat hänen ylitseen. Hän tuijotti hetkisen avoimin silmin suoraan auringon silmään, ja hänen teki äkkiä mielensä täynnä kaipuuta ja rakkautta tuijottaa vieläkin syvemmälle suoraan Jumalaan. Hän vaipui takaisin punaiseen tuleen, kaikki hänen ympärillään oli hehkuvaapa hän tiesi, että hänen ympärillään oli nyt tulessa se vankitorni, jonka hän oli ympärilleen rakentanut. Mutta häntä ympäröivän katseen voitelemana hän pääsi kulkemaan koskemattomana palaneen talonsa hehkuvan tuhkan yli sen Silmän eteen, joka on itse iäinen autuus, eikä häntä polttava tuli ollut niin tulista kuin hänen ikävänsä oli—.

* * * * *

Eirik löysi isänsä makaamassa tajuttomana kaukana vuorella, rientäessään aamulla ulos säikähtyneenä, kun isä ei ollutkaan vuoteessaan.