Hänen ei ollutkaan nyt kovin paha olla. Jäljellä oli ainoastaan kipu rinnan alla ja se tuntui joka hengityksellä painuvan syvemmälle rintakehään. Vähän ajan kuluttua hänen ruumiinsa tuntui vanhalta alukselta, joka oli rannalla puoleksi vajonneena, ja jokainen sitä kohottava aalto irroitti lautoja yhä enemmän kaarista, ja hänen sielunsa oli kuin lintu, joka istui lahonneen laivan sisällä huljuilevan laudan reunalla, ja kun se irtaantui kokonaan ja ajautui tiehensä, lentäisi lintukin pois. Mutta virta tuuditti hänet vähitellen uneen —.
Hän heräsi janoon — hänen ei ollut niinkään paha olla, mutta häntä kiusasi sitä enemmän häntä ympäröivä kylmä, vanhanmiehen ja kuoleman hajuinen ilma. Hän ei voinut muistaa, oliko hän nähnyt unta vai mitä, mutta hänelle jäi unesta se tunne, että hän on kuluneen ja sairaan, kuoleman kanssa kamppailevan vanhan ruumiin sisällä nuori vanki.
Vuoteen jalkopäässä oli puutapilla suljettu luukku. Olavia kiusasi jano ja hengen ahdistus ja hän mietti nousta avaamaan sitä. Hän yritti kohottautua kolme, neljä kertaa, mutta hänen liikkuessaan tuskat alkoivat raivota.
Mutta hän teki sen sittenkin — ponnistus ja hän pääsi polvilleen vuoteen jalkopäähän. Hän makasi vuoteen laitaan nojaten ja odottaen, että äkkiliikkeen aiheuttamat sietämättömät tuskat asettuisivat.
Uusi tuskien aalto tulvahti hänen tarttuessaan tappiin ja nykäistessään sitä itseensä päin. Se oli lujassa Olav puri hampaansa yhteen ja pidätti huudon tulisten paholaisten raivotessa hänen sisuksissaan, mutta sitten hän vaipui vuoteen hevosenpääkoristeista reunaa vasten tappi kädessään tuntui niinkuin tämä olisi ollut hänen elämänsä kaikkein raskain työ, kyynelet virtailivat suoranaan hänen vääntyneillä kasvoillaan hänen hengittäessään syvään sisään virtailevaa aamu-ilmaa. Ulkona oli valoisa, kirkas aamu, ja linnut aikoivat heräillä.
Hän vääntäytyi vuoteesta pois, hoiperteli etsimään Hän huomasi olevansa vain vanha, kuolemansairas mies, joka kopeloi pimeässä huoneessa puolellatoista kädellään löytääkseen ylleen joitakin vaatteita, ja liikkuminen koski niin, että hiki ja kyynelet valuivat virtanaan ja hän puri hampaitaan estääkseen huudon pääsemästä ja herättämästä tuvassa makaavia. Mutta samassa hän tunsi, että hänen sisässään hän itse taisteli vihollisjoukon lävitse voitti ne ratsain — kaikki ne taistelut, joissa hän oli asetta käyttänyt, häämöittivät hänen edessään kuin uni-enteet, mutta nyt oli tosi kysymyksessä ja hän taisteli raivoisaa taistelua, pakottaakseen jäsenensä tottelemaan.
Hän pääsi tupaan seiniä myöten hapuillen, pääsi siitä eteisen ovelle ja sai sen auki. Sitten hän saapui ulko-ovelle ja sai senkin avatuksi. Ja niin hän seisoi jääkylmällä kynnyspaadella, avojaloin, yllään paita ja vaippa; aamu-ilma virtaili häneen ja täytti pakottavan rinnan; se koski, mutta se teki vielä enemmän hyvää.
Hän katseli ulkohuonerakennusten takaa kohoavaa jyrkkää tunturia, jossa kasvoi viheriää heinää ja jonka halkeamissa kiipeili lehteviä pensaita, ja jokainen lehti odotti hiljaa; valkoista aamutaivasta vasten seisoi petäjikkö liikkumattomana odottamassa.
Merta hän ei nähnyt, mutta hän kuuli sen hiljaa aaltoilevan vuoren alla ja pikku laineet kuuluivat loiskivan rantakivien välissä. Hän tahtoi nähdä meren vielä kerran —.
Hän etsi tukea kädellään hirsistä ja kulki talon seinämää pitkin, kunnes seisoi nojaten nurkkaukseen. Rantaan painuva polku laskeutui yksinäisenä ja autiona pitkin vartiovuoren juuren turvissa leviävän pellon piennarta, viljan oraat kasvoivat teräväpäisinä vieri vieressä. Tien alapäässä ranta-aitat kumartuivat kuunnellen meren puoleen, joka loiskueli ja solisi hiljalleen paalujen välissä.