»Isä, oletko sinä sairas?»
Eldrid tuli miehen takaa näkyviin. He valaisivat häntä:
»Hän on taaskin oksentanut —» Eldrid sai käsiinsä räsyn, kuivasi häntä ja vuodetta, Eirikin kohottaessa isää. Hän oli unenpöpperössä ja tarttui kömpelösti ja kovakouraisesti, niin ettei Olav voinut pidättää tuskan parahdusta: tuskankipinät alkoivat hänessä jälleen läikähdellä.
»— täällä on vain verta ja verihyyhmää —»
»Hän on likomärkä. On paras panna hänen ylleen enemmän vaatetta.»
Eldrid haki nahkaset.
»Kannanko minä sinut sisään, isä — tuvan vuoteeseen?»
Olav pudisti päätään kieltäen — hän makasi pieluksien varassa voimatonna.
»Minä jään tänne yöksi — häntä ei voi mitenkään jättää yöksi yksin»,
Eirik sanoi vaimolleen.
Olav pudisti jälleen päätään, nosti tervettä kättään kieltäen.
Toiset menivät pois nukkumaan. Tuskatkin laskeutuivat jälleen nopeasti sairaaseen paikkaan — maattuaan vähän aikaa liikkumattomana ei tehnyt enää niin kipeää. Kunhan ne vain olisivat huomanneet antaa hänelle jotakin juomista —. Ja täällä nahkasten alla oli niin kuuma — Olav työnsi ne lattialle.