* * * * *
Olav oli mielestään nukkunut vain hetken verran, kun hänet herätti kova särky kylkiluun reunassa — mutta tänä yönä se oli entistä kovempi ja sitten hänellä oli vilu; lapaluitten välissä oli jääkylmä tunne, hänen hengittäessään se tuntui leviävän kautta koko ruumiin, niin että tuskanhiki virtasi pitkin ruumista — ja kädet ja jalat olivat kylmät kuin kivi.
Ehkäpä hän oli maannut tänään mäellä liian kauan, hän ajatteli, näin vanhana ja raihnaana.
Sitten tuli kuumeen aalto — se kasvoi kasvamistaan, kunnes hänestä tuntui, että hänen päänsä ja ruumiinsa oli hehkuvan kuuma, mutta raajat olivat jääkylmät. Kuume tuntui säteilevän siitä paksusta pahan kyhmystä, joka oli piilossa hänen rintakehänsä reunan alla; tuntui kuin siellä olisi hehkuvan kuuma kivi ja sieltä nousevat pistävät tuskat, jotka levisivät keuhkoihin ja sinne tänne suolistoon, täyttivät koko hänen ruumiinsa kovalla tuskalla. Hänen sisässään kierteli lakkaamaton kipinäsade ja nyt se nousi päähän ja kierteli ylt’ympäri pääkoppaa, tuntui kuin ihon pinnalla olisi kävellyt muurahaisia; nyt hän näki kipinöitä, nyt ne lentelivät kieppuvassa ja pyörivässä pimeydessä, vuodekin kieppui hänen allaan, mutta tuskankyhmy rinnassa paisui vain, hän makasi vavisten ja taistellen, ettei huutaisi ääneensä, ja hiki valui virtanaan. Kunnes kuvotus nousi ylöspäin väkisin, levisi rinnassa ja kurkussa, täytti hänen suunsa verellä ja pahalla maulla, kunnes harhateillä kulkeva verivirta mursi yhteen puristettujen hampaitten padon.
Heti verioksennuksen jälkeen helpotti. Hän makasi velttona ja tunsi kivun painuvan takaisin ajokseen, ja nyt pakotti oikein oikealla ja rehellisellä tavalla, kuten haavaa pakottaa. Häntä vilutti nytkin läpimärkien vuodevaatteitten keskellä, mutta se tuntui hyvältä. Kunhan hän olisi jaksanut pyyhkiä vuoteesta altaan veren pois — siinä oli niin paha haju. —
— Samassa hän olikin ulkona polulla, joka johti rotkon halki, sen kahden puolen kohosi kalliopaasia ja yläpuolella kasvoi kuusikkoa. Rotkon päässä hän näki syvällä vettä, oli pilvinen ilma, toisella puolella maa oli sumun peitossa — ja hän tunsikin seudut; hän oli kotona Mjösenin rannalla ja siinä kulkiessaan hän oli näkevinään itsensä kuusitoistavuotiaana, vaaleana ja viheriänä kuin raakile, viileätä, nuorta terveyttä uhkuvana.
Hän huomasi nyt Ingunnin kulkevan jonkin matkaa edellään — vanhassa, punaisessa mekossaan, paksut, vaaleanruskeat palmikot olivat puolittain purkautuneet ja riippuivat pitkin hänen kapeata selkäänsä. Hän joudutti askeleitaan, Ingunn kuljeskeli hitaasti kiirehtimättä, mutta vaikkakin Olav kuinka kiirehti, ei hän saavuttanut häntä — välimatka pysyi yhtä pitkänä.
Hänellä oli jousi olalla — se oli sama, jonka hän oli itse Ingunnille hankkinut, siinä oli punainen varsi ja lyhyt kärki, mutta kun Ingunn sen sai, täytyi Olavin aina sitä kantaa hänen puolestaan. Se alkoi painaa kovasti, se tuli yhä vain painavammaksi, kunnes olkapäätä särki ja hänen täytyi painua sen alla kumaraan — ja Ingunn kulki yhä hänen edellään, eikä hän saavuttanut häntä.
He olivat siten saapuneet rannalle ja kulkivat lahden rantaa. Ranta oli hienoa, valkeaa hiekkaa, johon meri oli nuollut mustan raidan, vesi oli ulompana harmaata. Hän näki yhä Ingunnin edellään; olkapäällä oleva jousi painoi häntä maahan ja rinnan alla hänellä oli kirvelevä haava, josta veri pursusi — hän näki sen virtaavan hiekkaan, joka imi sen tuhansin ahnein pikku suin —
– Olav heräsi pilkkopimeässä ja huomasi huutaneensa, Hän kuuli jonkun tuvan puolella nousevan vuoteesta ja iskevän tulta. — Eirik tuli hetken päästä oviaukkoon palava päre kädessään, alastomana, harteillaan nuttu, jonka helman hän oli kietonut vyötäisilleen.