Silloin Olavista tuntui yht’äkkiä, ettei voinut olla puolta vuosisataa siitä, kun he olivat Frettasteinin lapsijoukon suurimmat, heidän leikkiessään pohjoisessa metsälammikossa. Hänestä tuntui, että se olikin vain hänen uneksimansa unen kaltainen, eikä siitä ollut niin kauan —.

Paksu pojan pallero oli jo tullut aivan mäen laitaan. Se tulla taarusti hajasäärin ja totisena, maha pullollaan — ja samassa Olav huomasi edessään ja aivan lapsen tiellä paksun kyykäärmeen paistattamassa päivää kivien kupeella. Hän astui sinne — vaistomaisesti olivat hänen askelensa tanakammat rientäessään käärmettä kohti. Mutta aikoessaan iskeä keihäällään se kähisi, iski kiiltävään teräkseen — sitten se livahti kivien alle.

Pienokainen oli alkanut huutaa. Olavin katsoessa taakseen seisoivat toiset veden reunalla katsellen, mutta isosisko riensi sinne niin, että vesi pärskyi ympärillä.

Vähän ajan kuluttua, kun hän makasi paaden alla, menivät lapset hänen ohitseen polkua myöten, pensaitten taitse; he olivat kotimatkalla. Isosisko talutti poikapalleroa kädestä, veti häntä perässään jutellessaan ystävänsä kanssa:

»Ei, emme me häntä pelkää. Äiti sanoo, että meidän pitää vain tehdä ristinmerkki hänet nähtyämme, silloin hän ei voi tehdä meille pahaa. Mutta ruman näköinen se paha-Olav on. Hänestä tuli sellainen, kun hän seisoi kirkonovella Oslossa ja hänen piti vannoa vala käsi Raamatulla — hän vannoi väärin, ja silloin hän sai halvauksen ja hänestä tuli tuollainen. Hänen vasen kätensä on musta!»

Olav vilkaisi vaistomaisesti vasenta kättään — mustahan se ei ollut, eikä valaa vasemmalla vannotakaan —. Mutta sehän oli vain lasten juttua —. Mutta — voivatko lapset keksiä sellaista valasta, entä nimi paha-Olav.

Merkki, merkki, sitä hän odotti — hän etsi sitä mahdollisesta ja mahdottomasta. Lasten leikeistä ja pikkutytön sanoista —.

* * * * *

Hän näki illalla tytön taas. Tämä kulki metsänreunaa kohti äitinsä ja erään apulaisnaisen kanssa, heillä oli kiuluja ja sankoja he olivat menossa karjamajalle. Ei, nyt hänessä ei ollut mitään, mikä olisi muistuttanut Ingunnia. Hän ei ollut milloinkaan kiinnittänyt huomiota, miksi he häntä kutsuivat — Reidun, sanoi äiti.

Reidun huomattuaan Olavin katselevan häntä, kävi levottomaksi ja teki salaa ristinmerkin.