»Sinun on ajateltava asiaa tarkoin», sanoi mies rauhallisesti. »Se, mitä sinä tarkoitat, voikin olla hyvä ratkaisu, mutta sitten vasta, kun me molemmat olemme siitä yksimieliset.»
II.
Kului taas talvi, ja sitten tuli kevät — sinä vuonna hyvin varhain. Heti, kun lumi oli alkanut sulaa vuonon ympäriltä, Olavin valtasi entinen levottomuus — hän kuljeskeli ylt’ympäri myöhään ja varhain, vaikkei hän kovin kauas enää päässytkään. Pihalta näki aina vinon, kumaran olennon liikuskelevan hitaasti, joko kuvastuen taivasta vasten aurinkoisilla vuorilla tai peltojen pientarilla metsänreunan alla. Hän meni usein sinne, missä Kverndalenin joki laskee vuonoon. Vähän matkaa rannasta on ulospäin pistävän vuorennyppylän alla pieni, kuiva, ruohoinen mäki — Eirikin oli lapsena ollut tapana maata siellä ja kaivella ukonnuolia. Sieltä he usein tapasivat Olavin istumassa.
Oli tullut tavaksi, että Eldrid aina kävi hakemassa hänet kotiin ruoka-aikoina. Heti Eldridin Hestvikeniin tultua Olav oli kohdellut häntä sillä hiljaisella ja miellyttävällä kohteliaisuudella, joka oli sopinut hänelle niin hyvin hänen nuorempana ollessaan — milloin hän vain tahtoi tai muisti sitä osoittaa. Eldrid oli soljunut talon elämään paljon helpommin kuin esimerkiksi Aslak, ja Eirik huomasi Olavin pitävän hänen vaimostaan. Vähitellen oli käynyt niin, että Olav otti paljon mieluimmin vastaan miniänsä avun kuin muitten.
Olav kulki tuttua tietä eräänä aamuna peltoja pitkin. Viimevuotinen kuihtunut ruoho makasi maata myöten korkeilla pientareilla, mutta uudet, kiiltävät heinänkorret olivat viime päivinä niin voimakkaasti kohottaneet päätään niiden välistä, että ne pian jäivät uuden, viheriän vaipan alle. Pysähtyessään katseli Olav niitä aina, näkemättä, sillä kuihtuneen angervon ja muun ruohon jäännökset kiersivät uusien, rypyllisten lehtien ympärillä. Olav nojasi raskaasti keppinään käyttämäänsä keihääseen. Hän oli jo niin tottunut jalan pakotukseen, että hän tunsi sen ajattelematta sitä sen enemmän; tervettäkin jalkaa pakotti nivelistä, ja se oli aina hellä ja väsynyt, mutta halvaantunutta repi ja nyki pahasti.
Lehtipuut olivat metsän reunassa jo puhkeamaisillaan, jotkut olivat jo täysin viheriät. Samat puut puhkesivat joka vuosi aina ensimmäiseksi — aikaisin oli täällä vuonolla aina se nuori tuomi, joka kasvoi suurella vainiolla Hvitserkin kukkulan juurella. Hän huomasi vasta tänään, että siitä olikin jo tullut vanha, paksu puu, jonka keväänviheriä latva levisi komeana.
Linnut lentelivät metsikössä; puitten välistä kuului laulua ja viserrystä. Jotkut raidat seisoivat joen rannalla puhjenneista kukista kullankeltaisina, ja niistä lähtevä tuoksu oli pehmeä ja liian imelä.
Olav meni sillan poikki, pyrki mäkeä ylös tavalliselle istuinpaikalleen kalliopaaden alle. Silloin hän kuuli mäen vierusta lasten ääniä, he uivat lahden rannalla. Hän laahautui reunemmalle, pysähtyi puhkeavien leppien taakse ja katseli lapsukaisia.
Sama kuiva mäki ulottui täällä pitkälle pikku vuorien keskelle metsän sisään Härkätunturin sivua pitkin. Lahti oli tässä matalaa ja pohja hienoa savea, niin että vesi oli loiskuttelevien ja juoksevien alastomien lasten ruumiiden ympärillä maidonvalkoista. Kolbein oli siellä myös — hän tunsi tyttärensäpojan oljenvärisen pään. Poika oli nyt kymmenvuotias, niin laiha, että luut näkyivät rinnassa, ja nivelsolmut olivat korkealla, kuten kasvavalla heinänkorrella. Toiset olivat uuden, vanhan Toren jälkeen tulleen rengin lapsia, ja sitten siellä oli joitakin, jotka luultavasti kuuluivat niihin uusiin asukkaihin, jotka Eirik oli ottanut Rundmyriin.
Kolbein ui kilpaa toisen pojan kanssa — polskutteli ja touhusi liikaa, vanhus tuumi. Kuivan kaislan ääressä puuhaili pienokainen — se oli rengin nuorimmainen, Olav huomasi hänet samaksi poikapalleroksi, joka päivin ryömi pihamaalla. Lapsi huusi kiukkuisesti tuon tuostakin, sillä sen siinä tallustellessa pisteli jalkoihin, mutta kukaan ei pitänyt sitä silmällä ja niin se taaperteli eteenpäin omin neuvoin. Sisar, jonka piti hoitaa pikku lapsia, istui suurella kivellä kaukana vedessä, ja hänen edessään seisoi pitkä kaunis poika vyötäisiään myöten vedessä. Nämä kaksi olivat muita vanhempia, ehkäpä kaksitoista-kolmetoistavuotisia. Sisar istui ottaen vastaan pojan avaamia ja hänelle antamia simpukan kuoria — tyttö oli vaalea ja kaunis, rinnat jo hiukan pyöristyivät, tukka riippui pitkin selkää tumman märkänä.