»Minä en tiedä, mistä se johtuu - mutta aina, kun minä olen Aslakin kanssa, minusta tuntuu, että hänellä on ikävä.»
»Sehän on mahdollista», hänen vaimonsa sanoi hymähtäen. »Mutta minä en sittenkään luule hänellä olevan niinkään ikävän kuin sinulla on.»
Eirik katsoi häneen hämmästyneenä: »No, siinä sinä oletkin oikeassa —» hän vastasi hymyillen.
Hän meni kirsikkametsänsä luo ja katseli sitä. Hänen ensimmäisistä taimistaan oli nyt tullut puita, joiden rungot olivat lapsen käsivarren paksuiset ja kiiltäväkaarnaiset; ylt’ympärillä kasvoi nuoria vesoja. Tämä pikku metsikkö oli täynnä keltaisia puhkeavia nuppuja joka oksalla. Ajan mittaan tulisi tähän samanlainen metsä kuin luostarinpuutarhassa.
* * * * *
Hän saapui kotiin iltapäivällä soutaen. Punaisten vuorien alla on vuonon rannalla, ennenkuin käännytään vartiovuoren editse, kapea hiekkaranta. Eirik huomasi isänsä seisovan siellä kädessään pieni jousensa, hän yritti jälleen käyttää halvaantunutta käsivarttaan ja kättään. Eirikiin koski joka kerran yhtä kipeästi huomatessaan, ettei isä voinut luopua yrityksestään — hän koetti yhä uudelleen saada vialliset jäsenensä tottelemaan.
Hän oli ainaisessa pelossa isänsä vuoksi, kun sairas vanhus liikuskeli ylt’ympäri yksin. Hän laahautui kauas kukkulan eteläpuolelle, ihmiset olivat nähneet hänen istuvan siellä katselemassa Saltvikeniin. Mutta Eirikin kysyttyä, soutaisiko hän isän sinne kerran katsomaan taloa, Olav vain pudisti päätään. Hän kulki vuonon ympäri, Kverndalenin poikki, Härkätunturin yli. Hän voisi helposti horjahtaa tai saada taas halvauksen, niin että hän jäisi makaamaan ja menehtyisi. Mutta Eirik ei uskaltanut lähettää ketään pitämään vanhusta silmällä — hän oli huomannut, ettei hän voisi tuottaa isälleen sen suurempaa mielipahaa. Ja hänen täytyi saada mennä — hänen olisi aivan mahdotonta sietää ainaista kotona istumista tai sairaan ruumiinsa laahaamista pihalla rakennusten välissä.
Eirik toisti jokaikinen päivä rukouksensa saada sovittaa rangaistus isänsä puolesta. Ja yhä syvemmin hänet valtasi vavistus — hän pelkäsi kykenemättömyyttä, avuttomuutta ja työhön pystymättömyyttä. Sillä hän tiesi, ettei mies voisi pitää sitä muuna kuin nöyryytyksenä — vielä suurempana häpeänä kuin olla ilkityön tekijä. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin elävästi, että kaikesta ylpeilemisestä oli korkeinta se ylpeys, joka lähtee ruumiinvoimista ja täydellisestä terveydestä.
Mutta kukaan muu, Eldridiä lukuunottamatta, ei huomannut hänen harjoittavan katumusharjoituksia; hänen täytyi pitää huoli siitä, ettei kukaan huomaisi mitään arkipäiväin työssä. Silloin vaimo sanoi hänelle eräänä päivänä:
»Nyt on kaikki toisin kuin silloin, kun me toisemme tapasimme, Eirik. Meitä ajoi silloin eteenpäin viha ja raivo. Minä en tahdo siitä nyt enää puhua mitään, mutta sinun pitää tietää, että minä olen valmis, päättyipä meidän yhdyselämämme miten tahansa.»