»No, jos niin on, niin —. Sinä päätät, isä.»
Siitä asiasta ei puhuttu paljon muuta. Eirikin täytyi ratsastaa Ragnvaldin luo ja sanoa hänelle, minkä käänteen asia oli saanut. Ragnvald suuttui ensin silmittömästi, mutta pian hän sanoi, että naiminen saa olla: »Jos Cecilia tahtoo niin, en suinkaan minä tahdo häntä pakottaa muuhun.»
Eikä siis Ragnvald tullutkaan Hestvikeniin Olavinpäiville, vaan Aslak Gunnarinpoika. Vieraan astuessa maahan hevosen selästä ja tullessa Eirikiä kohti Eirik huomasi hänen ontuvan. Eirikin valtasi vastenmielisyys, tai hän ei oikein tiennyt, mitä se oli.
Heidän kihlajaisensa olivat syksyllä ja häät vietettiin seuraavana keväänä; Jørund oli silloin maannut kuolleena kaksi vuotta. Aslakilla ei ollut omaa kotia, vaan hän oleili veljiensä luona Yttre Dalissa: hän osteli hevosia niiltä seuduilta, joissa talonpojat harjoittivat hevosten kasvatusta, möi niitä Osloon ja pitkin valtakunnan rajaa; hän oli nyt varakas mies ja omisti osan monessa Ylämaan talossa, mutta hän ei pitänyt mistään niin paljon, että olisi mielinyt jäädä niihin asumaan. Niin sovittiin, että hän jäisi Cecilian kanssa asumaan Hestvikeniin.
Eirik ja Aslak elivät yhdessä ystävinä ja sopivat hyvin. Uusi vävy oli viisas ja toimelias, kunnon mies ja hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen — Eirik huomasi sen. Mutta näiden kahden miehen välillä ei voisi milloinkaan syntyä lämmintä ystävyyssuhdetta, he tunsivat sen kumpikin. Ja kun Cecilia ja Aslak olivat olleet onnellisessa avioliitossa puoli vuotta, tuli Aslak sanomaan, että hän ajatteli hänen ja Cecilian voivan aivan yhtä hyvin muuttaa Saltvikeniin — hänen tai Eirikin oli kuitenkin yhtenään käytävä siellä katsomassa talon pitoa, ja heitä oli tässä talossa jo tarpeeksi monta, ja kun Ceciliakin nyt odotti lasta —.
Eirik ymmärsi, että heidän olisikin parempi nauttia onnestaan jossakin muualla, jossa ei mikään muistuttaisi kaikesta kauheasta tapahtuneesta, jossa Cecilia saisi olla yksin emäntänä ja jossa hänen ei tarvitsisi nähdä isäänsä Ja silloin Eirik ja Aslak sopivat heti asiasta.
* * * * *
Eirik ajatteli tätä kaikkea astellessaan alas luhdista ja muistaessaan sisarensa ilmettä, kun tämä istui kumartuneena sen lapsen puoleen, jonka hän oli saanut Aslakin kanssa. Ja hän muisti sitä myöhäissyksyn päivää, jolloin he muuttivat tänne; hän oli itse heitä tuomassa purjevenein. Satoi kovasti ja peltojen luona tie oli pitkän matkaa kokonaan veden vallassa; Aslak nosti vaimonsa syliinsä ja kantoi hänet aivan pihaan asti, vaikkakin hän oli likomärkä jaloistaan ja mies oli ontuva — no, ei sentään paljon. Ja Eirik muisti, mikä raivo syttyi Cecilian silmiin, kun hän kerran oli maininnut Aslakin ruumiinviasta: »Hän sai sen taistellessaan kerran yksin viittä miestä vastaan, silloin eräs heistä heitti hänet takaapäin lumeen, niin että hänen jalkansa katkesi.»
Hän ei uskonut Jørundin puheessa olleen rahtusenkaan verran totta. Cecilia ei ollut sellainen — eikä Aslakkaan. Sisar oli nyt hyvissä käsissä tämän miehen hallussa. Eirikin teki mieli mennä joelle katsomaan Aslakin parastaikaa rakentamaa myllyä — Aslak sanoi väsyneensä tuomaan aina viljaa veneellä Hestvikeniin jauhatettavaksi. Mutta Eirik ei oikeastaan milloinkaan halunnut erittäin mielellään tavata lankoaan, vaikkakin he aina kohdatessaan olivatkin hyviä ystäviä. Hän piti Aslakista ja uskoi hänestä kaikkea hyvää, mutta se ei sittenkään auttanut.
Hän oli sanonut Eldridille eräänä päivänä: