"Mutta, eittää ehkä joku, mitä muinaistutkimus tietää itse kansasta? Se voi tosin todistaa, että samoja muinaisesineiden muotoja tavataan täällä kuin Ruotsissakin; se voi osottaa hautarakenteiden ja taiteen yhteisyyttä tahi erilaisuutta eri maissa. Mutta tämä ei riitä. Yhtäläisyydet voivat riippua paljosta muustakin kuin rotu- ja heimoyhteydestä, esim. kaupasta, sivistysvaikuttimista tahi sattumuksesta. Ei voida väittää, että jonkun erityisen hautamuodon tuntisi ainoastaan yksi kansa, tahi että joku erikoismuotoinen ase olisi ominainen ainoastaan jollekin erikoiselle kansalle. Ei, muinaistutkimuksella ei pitkälle päästä. Pikemmin näyttää päästävän päämäärään antropologian[62] avulla. Se antaa meille tietoja itse ihmisistä, siitä rodusta, johon he kuuluvat. Antropologia ei kuitenkaan ole täysin luotettava apukeino. Muuan esimerkki: venäläisissä muinaishaudoissa esiintyvän pitkäkalloisen ihmisrodun väittävät muutamat tutkijat suomalaiseksi, toiset taasen germanilaiseksi! Ja mitä erikoisesti meihin tulee, on meidän otettava huomioon surkea antropologisten ainesten puute. Suomen kivi- ja pronssikaudelta on jälellä tuskin mitään, ja se, mitä rautakaudelta on löydetty, on sangen köyhää.
"Mutta muinaistutkimus tosiaan antaa meille arvokkaita tietoja. Tosin ei yksityisistä aseista tahi työaseitten muodosta, eikä samanlaisten hautamuotojen tahi koristemuotojen esiintymisestä eri maissa voida päätellä, että niissä olisi asunut samaa kansaa, mutta jos tavataan useita samanlaisia muotoja, jos sivistys-, maantieteelliset ja muut olosuhteet viittaavat kansojen yhteisyyteen, silloin voidaan tehdä johtopäätöksiä. Harvoin sattuu niin onnellisesti; harvoin voidaan täydellä varmuudella tehdä väitöksiä. Mutta mitä Suomeen tulee, ovat muinaistutkijat lausuneet ajatuksensa sangen suurella varmuudella muutamista aikakausista; toisista taasen aivan varmasti. Yksimielisyyteen ei kaikissa kohdissa vielä ole päästy, mutta useissa. Ja muinaistutkimuksen tuloksia kannattavat myöskin kielimiehet, jotka omalta kannaltaan ovat asiata käsitelleet."
Tämäpä kuulostaa toisin paikoin oikein järkevältä, mutta toisin paikoin on ajatusten sotku tuottanut — sanasotkua.
Voidaanko muinaistutkimukselta odottaa jotakin, vai eikö voida odottaa mitään? Herra C.A. Nordman on kuin muinaisajan orakeli eli ennustaja. Hän vastaa samaan kysymykseen sekä kieltävästi että myöntävästi. Ensiksi hän sanoo: "Ei, muinaistutkimuksella ei pitkälle päästä". Vähän sen jälkeen hän kääntää viittansa tuulen mukaan ja sanoo: "Muinaistutkimus sen sijaan antaa meille arvokkaita tietoja."
Mitenkä on tällainen kaksinaamaisuus selitettävissä? — Ellei ole painovirhettä tullut paperille, niin on se päässä.
Mutta ehkäpä asia onkin ymmärrettävä näin:
Muinaistutkimuksella, joka on osottanut, että suomalaisia on asunut sekä Suomessa että Ruotsissa ennen germaneja, "ei pitkälle päästä". Tahi selvemmin sanoen: sellaiset tunnetut tiedemiehet kuin professorit G. Kossinna ja O. Almgren saavat mennä hiiteen! Sen sijaan meidän "finländariemme" pikkumuinaistutkimus, joka koettaa vääntää teorian ja tieteen totuudet ylösalaisin, on se muinaistutkimus, "joka tosiaan antaa meille arvokkaita tietoja".
Tällainen päätteleminen tuntuu ikävältä, mutta nähtävästi on hra Nordmanin tarkoitus ollut sellainen, sillä T.E. Karstenin lausunnosta teoksesta "Ruotsalaisten asutukset Suomessa" ("Svenskarnas bosättningar i Finland") käy selville, että helsinkiläisen kansanpuolueen johtavissa piireissä on päätetty antaa korvapuusti totuudelle, silloinkin kun se tulee Saksasta ja itse Ruotsistakin.
T.E. Karsten lausuu nimittäin — vaikka hänellä, kuten seuraavissa teokseni vihkoissa tulen näyttämään, ei ole aavistustakaan muinaistutkimuksesta — seuraavaa:
"Kaikkein uusimpiin, saksalaisen G. Kossinnan, ruotsinmaalaisen O. Almgrenin ja suomalaisen J. Ailion muinaistutkimuksellisiin päätelmiin, että suomalaisia oli muuttanut Suomeen jo kivikaudella, ei toistaiseksi oikeastaan voi panna huomiota".