Joskin, kuten teokseni seuraavissa vihkoissa tulen osottamaan, ruotsinkielen etymologia (sanojen johtaminen) on kielimiesten kesken sangen vähän tunnettu, niin onpa asianlaita melkein sama mitä suomenkielen sanojen syntyihin syviin tulee.
Sanotaan tosin Elias Lönnrotinkin vanhoilla päivillään lausuneen, että hän "jo vähän alkaa ymmärtää suomea". Mitä sitten sanotaankaan henkilöistä, jotka vielä nytkin haastelevat, että suomenkielestä muka tehdään sivistyskieltä. Sivistyskieltä (!) kielestä, joka 10,000 vuotisen kehityksensä aikana, ehkä jo ikivanhassa "Kemissä" (Egyptissä), on muodostunut enimmin kehittyneeksi kieleksi, minkä ihmiskunta tässä maailmassa on voinut synnyttää.
Vasta kun fennisit, toisin sanoen suomalaiset, viimeisinä vuosituhansina ennen meidän ajanlaskuamme, jatkuvan siirtolaisuuden kautta istuttivat egyptiläisen kielensä Europan kaikille rantamille, on tämä korkeimpaan kukkaan puhjennut jättiläiskieli, kaukana alkulähteestään, hajaantunut vähitellen pieniksi sisarkieliksi ja yhä, moninaisten kansainvaellusten aikana, pirstautunut sadoiksi murteiksi. — Ainoat, jotka ovat päässeet kyllin kauvas tämän hävityksen jaloista, ovat Suomen suomalaiset. He ovat siis ainoat, jotka tuleville polville ovat voineet säilyttää tätä kallisarvoista perintöä jokseenkin puhtaana.
Sen vuoksi onkin tämä kansa, joka, laulunsa ja muinaisen suuruutensa muistot säilyttäen, on kuin jään säilyttämänä, pettua syöden, elänyt — myös kutsuttu olemaan ihmiskunnan suolana ja Herran valittuna kansana.
Sen vuoksi onkin tämä kansa, sodasta ja vuosituhansien kärsimyksistä, rutosta ja nälästä huolimatta, Korkeimman käden voimalla tullut varjelluksi perikadosta. Ja vihdoin kohotti jalo keisari sen kansakuntain joukkoon. — Europan nuorimman ja samalla kertaa vanhimman kansan! Jo ennen tätä keisaria ei profetallisia ennustuksia puuttunut. Sanoihan jo aikanaan kreivi Pietari Brahe: "Suomalainen mies, joka kotona mieluimmin makailee uunilla, tekee ulkona enemmän työtä kuin kolme muuta miestä."
Ruotsissa olivat melkein samaan aikaan sekä Rudbeck nuorempi että Svenonius panneet huomiota suomenkieleen ja verranneet sitä silloin vanhimmiksi katsottuihin, nimittäin kreikan ja heprean kieliin.
Myöskin Henrik Gabriel Porthan aavisteli maamme kielen suurta sisäistä arvoa. Mutta selvimmin ja asiallisimmin on edeltäjistämme C.A. Gottlund asiassa lausunut ajatuksensa. Hän koetti herättää sekä ruotsalaisten että tanskalaisten mielenkiintoa kieleen, jota heidän omat esi-isänsä muinoin olivat puhuneet. Hän lähetti Tukholmasta lokakuun 26 päivänä 1834 päivätyn kirjoituksen "Muinaisten kirjoitusten yhdistykselle" Köpenhaminaan ja omisti yhdistykselle kirjoituksensa: "Yritys Tacituksen suomalaisista antaman lausunnon selittämiseksi."
Kun C.Ä. Gottlundin tämä kirjoitus, jos Suomen kansa sen tuntisi, olisi omansa saattamaan hänen nimensä yhtä rakastetuksi ja kunnioitetuksi kuin Elias Lönnrotinkin, niin julkaisemme tässä nyt ainakin sen kirjoituksen, jolla hän suoraan kääntyi puheena olevan köpenhaminalaisen oppineiden seuran puoleen.
Sen teen ei ainoastaan kirjoituksen sisällyksen vuoksi, vaan myöskin velvollisuuden tunnosta niiden mielipiteitten historiallista kehitystä kohtaan, joita minäkin edustan.
Ryhtyessäni kielitutkimuksiini ja päästessäni siinä kulmakiviin, ei minulla ollut aavistustakaan siitä, että minun mielipiteeni, ainakin pääpiirteissään, oli jo vuonna 1834 lausunut mies, joka — vaikkapa hänen aikalaisensa eivät näytäkään häntä ymmärtäneen — kuitenkin näyttää perinpohjaisemmin ja syvemmin tunteneen suomenkielen sisäisen rakenteen salaisuudet kuin kukaan muu, ja joka näyttää palavammin rakastaneen Suomen suomea puhuvaa kansaa kuin yksikään nykyajan ruotsia puhuva ihminen.