Seuralle ei liene aivan tuntematonta, että uusi kirjallisuus tekee nousuaan täällä Pohjolassa — kirjallisuus, joka nousee suomenkielen ohella ja jonka juuret perustuvat siihen. Tämän kielen, joka täällä Pohjoismaissa on vanhin, on kyllin kauvan täytynyt pysyä taampana kuin götiläiset kielet ja esiintyykin se nyt sen vuoksi nuorimpana sivistyskielenä Pohjolassa.

Se kirjallisuus, joka, tätä kieltä lähemmin käsiteltäessä, tulee nousemaan, sekä sen kautta, että itse kielen lähteet syvemmin tutkitaan, että myöskin suomalaisen kansallisuuden omituisten kirjallisuuslähteitten kautta, — joiden tunteminen ehkä olisi ollut tarpeellinen ennen muita — ilmenee nyt ehkä vähän myöhästyneenä; vaan kuitenkin ehkei niin myöhään, etteikö se valaisisi götiläistä muinaisuutta.

Siis minä täten tahdon kiinnittää Seuran arvoisaa huomiota suomenkieleen ja siihen hyötyyn, minkä sen viljeleminen tuottaa Pohjoismaiden vanhimman historian tutkimiselle, ja pyydän minä muutamin sanoin saada selvittää asiaa.

Itsestään rikkaana ja taipuisana, monien tekosanamuodostuksiensa ja taivutusmuotojensa vuoksi, on suomenkieli luonteeltaan yhtä runollista kuin lausunnaltaan miehekästä ja kaunissointuista: siinä heläjävät kaksoisääntiöt ja ääntiöt.

Ollen erilainen kuin kaikki muut tunnetut kielet, todistaa se sekä luonteensa että koko kieliopillisen rakenteensa kautta pitkästä ijästään, jonka aikana siihen ei sanottavasti ole vaikuttaneet myöhäisemmät ajat tahi kielet. Huomattavan alkuperäisyytensä ja harvinaisen monien omituisuuksiensa vuoksi ansaitsee se jo sellaisenaan kielentutkijain ja kielimiesten koko huomion. — Tämä olkoon sanottuna ainoastaan kielen ulkonaisista muodoista. — Mitä taasen kielen henkeen tulee, jolla tarkoitamme tässä itse ajatuksen juoksua, joka ilmenee omintakeisissa kielen rakennustavoissa, niin olisi tästäkin paljon sanomista, johon meillä nyt ei ole tilaisuutta. Tahdomme vaan huomauttaa siitä käytännöllisestä hyödystä, minkä tämän kielen lähempi tutkiminen tuottaisi Pohjoismaiden vanhemmalle historialle, että nimittäin ei ainoastaan koko suomalaisen kansallisuuden, niin sanoaksemme henkinen elämä kuvastuisi siinä, vaan voitaisiin ehkä sen kautta myös saavuttaa paljon valaistusta siihen, mikä on ollut yhteistä muitten kansain vanhimpain vaiheitten kanssa, jotka meistä nyt näyttävät niin pimeiltä. Sillä tavalla tulisi suomalaisen kirjallisuuden viljeleminen olemaan voitoksi koko Skandinavialle — jopa koko oppineelle maailmalle. Ehkä tulee tämä asia havainnollisemmaksi, kun minä esim. mainitsen, että niiden kotimaisten tarujen joukossa, mitkä, vielä vaikkapa jo ollen häviämässä, vielä heikon valkean tavoin lepattelevat Saimaan rannoilla, havaitaan ei ainoastaan jälkiä hindujen, persialaisten ja egyptiläisten vanhimmista, tarunomaisista mielipiteistä (kuten esim. että maa luotiin munasta, että vesi on kaikkeuden alkuaine y.m.), vaan myöskin useita jälkiä kreikkalaisten taruista (esim. tarut Kronoksesta, Prometheuksesta y.m.), mitkä tarut kuitenkin meillä näyttävät olevan niin perisuomalaiset, niin kansalliset ja syntyynsä nähden niin alkuperäiset, että tuskin voisi aavistaa löytyvän mitään yhteistä näissä kansallisuuksissa vallinneitten aatteiden ja käsitteiden kesken. Jos, vertaillessa tällaisia runollisia ja teosofisia kansanrunoja, on katsottava vanhimmiksi ja siis alkuperäisiksi ne, jotka muotonsa puolesta ovat puhtaimmat eli joissa, toisin sanoen, vähimmin esiintyy tuota kummallista, luonnotonta ja mahdotonta, mikä osottautuu myöhempinä aikoina tehdyiksi lisäyksiksi — jotta en tässä puhuisikaan kaikesta siitä sopimattomasta ja rivosta, mikä osittain rumentaa roomalaisten ja kreikkalaisten mielikuvittelut ja josta ei suomalaisten runoudessa havaita merkkejäkään — niin emmepä hetkeäkään epäilisi kenelle me tässä tapauksessa antaisimme etusijan ja minkä me katsoisimme alkuperäiseksi; varsinkin koska kreikkalaisten ja roomalaisten omien todistusten mukaan sekä tieteiden valo että tuo salaperäinen taruoppi alkuperältään oli skyytiläinen, mihinkä myös sen itämainen komea ja kuvannollinen laatu vieläkin näyttää viittaavan.

Vieläkin mielenkiintoisempiin tuloksiin ehkä päästäisiin, jos lähemmin tutkittaessa vanhoihin suomalaisiin sananlaskuihin sovitettuja viisauslauseita, jotka, kuten Salamonin sananlaskut ja Thaleksen y.m. vanhojen kreikkalaisten viisaussäännöt, vielä säilyttävät osittain meidän kansallisuutemme vanhimmat viisausmietteet, osittain sen maailman kaikkeutta koskevat aatteet, osittain myös sen siveellisiä ja hyväntekeväisyyttä koskevia mietelauseita, sen siveyttä, valtiokäsitettä ja taloutta koskevia sanasutkauksia, mietteitä ja elämänohjeita — jos, kuten sanottu, näissä vanhoissa kansan kesken ennustuslauseina elävissä luonnonomaisissa totuuksissa havaitaan ei ainoastaan samoja tosia ja kauniita, samoja korkeita ja yleviä ajatuksia, jotka ovat esiintyneet vanhimman klassillisen kirjallisuuden suurimpain kirjailijain kauniimpina ajatuksina; vaan jos myös näissä niin kutsutuissa suomalaisissa sananlaskuissa (joiden alkuperäisyyttä ei kaiketi kukaan epäile), toisaalta huomataan sanasta sanaan kokonaisia säkeistöjä ja säkeitä, jotka esiintyvät kreikkalaisten runoilijain ja nerojen teoksissa ja kun ne toisaalta melkein sanasta sanaan sisältävät samoja perustotuuksia, joita ovat käyttäneet Zerducht, Anaksimandros, Ksenofanes, Diogenes, Pherekydes y.m. muinaisajan ajattelijat filosofisten järjestelmäinsä rakentamiseen, niin näyttää tämä olevan jotakin muuta kuin satunnaisuutta. Kun tähän on lisättävä, minkä ei olisi pitänyt jäädä kenenkään huomaamatta, että ei ainoastaan muinais-pohjoismainen ja mesogötiläinen ynnä anglo-saksilainen runoustaito, mitä sen muotoon tulee, perustu alkuperäisesti suomalaiseen runorakenteeseen ja että nämät kansat muinoin kutsuivat runoilijoitaan suomenkielen tavan mukaan Ljodasmidir, Galdrasmidir (Runosepät) ja laulujaan "Runot" (Runor) sekä itseänsä Odinia-nimellä Runhufvudel (Pää-Runoilija), vaan myös, että nämät runot usein sisäiseen luonteeseensa nähden eivät näytä olevan muuta kuin enemmän tahi vähemmän tarkkoja käännöksiä muinaisten suomalaisten viisausopista, — ja vielä, jos me itse loitsuluvuissamme ja manauksissamme havaitsemme jälkiä korkeammasta menneisyyden kultuurista, — niin voitanee kysyä: eikö tämä kaikki ansaitse lähempää tieteellistä tutkimista? Siitä ehkä selviää mitä me olemme tarkoittaneet puhuessamme miten mielenkiintoista saattaisi Tanskalle ja Ruotsillekin olla suomalaisen kirjallisuuden käsitteleminen. Sanalla sanoen, suomenkieli (joka tähän saakka on, kuten sanotaan, seisonut nurkassa) ja samalla kertaa Suomen kansa saisivat suuremman arvon Pohjoismaiden vanhassa historiassa kuin mitä niillä ehkä tähän saakka on ollut; ja senpä pääasiallisesti olen tahtonut saattaa arvoisan Seuran huomioon.

Vielä enemmän tämä mielenkiinto ehkä kasvaisi, jos tahdottaisiin verrata suomalaisia heimoja siihen, mitä vanhat kirjailijat ovat kertoneet Skyyteistä. Mitä Skyytit olivat kreikkalaisille, olivat Jothit[67] (suomalaiset) muinaisille Goteille.[68] Molemmat kansat olivat sellaisia sadun kansoja, joista kerrottiin jos jonkinlaisia kertomuksia. Molempia herjattiin — vieraina kansallisuuksina — useimmasti vaan herjausnimillä, vaikka heitä ei asiallisesti voitukaan mistään syyttää. Päinvastoin myönnettiin, että kummallakin heistä oli hallussaan tavallista suuremmat tiedot ja viisaus, mikä, ellei heidän kielensä ja kirjallisuutensa kuuluisi menneisyyteen, varmaankin kävisi niistä selville.

Kuten näissä Skyyteissä tavataan joukko yksityisiä henkilöitä, jotka ovat tehneet itsensä tunnetuiksi kreikkalaisessa kirjallisuudessa siitäkin, että he eivät ainoastaan laatineet teoksiaan kreikankielellä, vaan vieläpä itse ottivat tahi kreikkalaiset heille antoivat kreikkalaiset nimetkin, jotta he sitä enemmän kansallistuisivat kreikkalaisiksi — samoin havaitaan myös, että monet Ruotsin suurimmista sotilaista, valtiomiehistä, runoilijoista, tiedemiehistä y.m. ovat alkujaan olleet suomalaisia, vaikka ei nyttemmin enää heidän nimistään eikä muista heistä säilyneistä tiedoista voi, paitsi erinäisissä tapauksissa, sitä päätellä.[69]

Paljon siitä, mikä skyytalaisten elintavoissa tuntui kreikkalaisista harvinaiselta ja kiinnitti heidän huomiotansa, voidaan vielä sovelluttaa suomalaisiin, puhumattakaan monesta muusta yhtä huomattavasta kuin mielenkiintoisesta seikasta, mikä oli yhteistä näille kansallisuuksille, mistä kaikesta saattaa olla syytä sanoa, että elleivät nämät kansat ole olleet sama kansa, niin ovat ne ainakin luettavat samaan kansanheimoon kuuluviksi.[70]

Mutta minä unhotan nyt näiden rivien tarkotuksen ja olen, asian innostamana, ehkä poikennut liiankin paljon asiani rajoista. Kuitenkin rohkenen toivoa, ettei Seura väärin käsittäisi näitä, vaikkapa ohimennen tehtyjä viittauksia asiassa, joka minulle on ja aina on oleva kallisarvoinen.