Montakohan aitoruotsalaista sanaa jää ruotsinkieleen? — jos luetaan pois lainasanat; toisin sanoen ne ruotsinkieleen tunkeutuneet 37,000 lainasanaa, mitkä Ekborn sanakirjassaan[71] sellaisiksi leimaa ja jotka todella sellaisia ovatkin.
Mutta antakaamme Gottlundin jatkaa äsken keskeyttämäämme esitystään.
Hän lisää:
'Jos tähän vielä lisätään nomineissa pronominalisuffiksin lisäämisen kautta syntyneet kaksinkertaiset taivutusmuodot (minkä johdosta jokaisesta taivutussijasta syntyy kuusi uutta muotoa), niin nousee perussanasta yksi johdettujen erilaisten sanataivutusten lukumäärä
summaan 165,724,
joista kukin eri muoto on ainakin merkitysvivahdukseltaan erilainen.
Tosiaankin on jo yhden ainoan sanan hedelmällisyys ihmeteltävä, kun otetaan huomioon, että useissa kielissä itse perussanainkaan lukumäärä ei nouse näin suureksi. Ja kuitenkaan emme ole tähän lukeneet monia tähän kuuluvia karjalaisia verbimuotoja, eikä niiden johdannaisia.
Tästä kaikesta ehkä oltaisi taipuvaisia arvelemaan, että suomenkieli olisi vaikeata ja että sen oppiminen olisi milt'ei mahdotonta. Päinvastoin on se sangen helppoa. Kunhan tuntee vaan verbien taivutusohjeen ja nominien taivutusmallit, voipi taivuttaa mitä sanoja hyvänsä. Emme tunne mitään kieltä, joka siinä suhteessa olisi niin säännöllistä kuin suomenkieli, jossa on niin harvinaisen vähän poikkeuksia. Mitähän kieltä voitaisiinkaan verrata suomalaisten kieleen, mitä sen lähteitten rikkauteen ja kielen uusiin lähteisiin tulee?
Arabiankielikään, jota pidetään rikkaimpana itämaisista kielistä, ei ole tähän vähintäkään verrattavissa, ja jos puhutaan kreikan- ja saksankielten taipuvaisuudesta uusien käsitteiden ilmaisemiseksi, niin ei silloin vielä ole otettu selvää suomenkielestä.
Todistuksena suomenkielen ijästä on se, ettei siinä ole juuri nimeksikään — ainakin on varsin harvoja — yhdistettyjä sanoja, ellei oteta lukuun viime aikoina muodostettuja; mikä osottaa, etteivät suomalaiset tunteneet sanojen yhdistämisen taitoa (eikä tarvetta) yhdistettyjen käsitteiden ilmaisemiseksi. Kuten kiinalaisella vielä tänäkin päivänä on erikoinen yksinkertainen merkki (kirjain) jokaista sanaa varten, niin on suomalaisellakin varma sana kutakin käsitettä — myöskin yhdistyneitä käsitteitä — varten; ja siitäpä selviääkin miksikä suomenkielessä on niin paljon perussanoja ja minkä vuoksi tämän kielen myös täytyy olla peruskieli monelle muulle kielelle, eikä mikään muista kielistä muodostunut kieli.'
Tällaista lausui C.Ä. Gottlund! — Näin selvästi on siis jo vuonna 1834 lausuttu, että suomenkieli on Europan alkuperäinen kieli, kaikkien europalaisten vanhin äidinkieli. Ja miten pitkälle olemme nyt, Herran vuonna 1915, päässeet? Siihen, että tätä tutkimuksen tulosta epäilevät nekin henkilöt, joilta voisi odottaa tutkimusten laajentamista ja tulosten vahvistamista!