— Hakkaahan poikki tuo kataja, niin saamme nähdä!
Arthur Brandmark nousi surkean näköisenä. Hän oli Hammarin ikäinen, pitkä ja luiseva nuori mies, eikä niinkään heikon näköinen, vaan sattunut onnettomuus oli koskenut häneen kovin. Vilusta kangistuneena ja särmäkkäillä, sileiksi ajetuilla kasvoillaan ja terävissä, ruskeissa silmissään perin avuton ilme vetäisi hän kerran tuskallisesti mustaa tukkaansa ja lähestyi sitten katajapensasta.
— No, miten työ sujuu?
— Voi, paras veli Hammar, minun käteni ovat täynnä rakkoja, ja ne polttavat kuin tuli.
Hammar nauroi iloisesti, niin että metsä kaikui ja laittoi toverinsa reen kuntoon. Sitten hoputettiin molemmat pienet, takkukarvaiset hevoset liikkeelle ja pian oltiin perillä uudisrakennuspaikalla — toverusten alueet olivat aivan vierekkäin — ja senjälkeen ajoivat he yhdessä kotiin, sillä päivän viimeinen retki oli tehty.
"Koti", väliaikainen, missä he asuivat siksi kunnes uudet rakennukset saataisiin valmiiksi, oli yksi niistä taloista, jotka olivat ostetut siirtolan haltuun, ja joiden pinta-ala teki yhteensä 6,000 tynnyrinalaa, joka oli melkein kokonaan metsä- ja hakamaata. Sen keskitse virtasi joki, muodostaen kolme komeata putousta, jotka toistaiseksi käyttivät vain kahta väliaikaista sahaa. Kahden järven rannat olivat myös siirtolan alueella, jonka rajojen sisäpuolella oli kokonaan muuan pienempi järvi. Se sijaitsi erään vanhan herraskartanon vieressä, jonka maat yksinään käsittivät puolet koko siirtolan alueesta. Metsätöiden aikana talvella asuivat siirtolan jäsenet niissä pienissä torpissa, jotka olivat kunkin maa-aluetta lähinnä. Kokonaista seitsemän siirtolan jäsentä asusti tuossa vanhassa herraskartanossa, jota toiset kadehtien kutsuivat "linnaksi". Siellä säilytettiin myös kaikki ruokavarat ja neitsyt Malin lähetti ajomiehellä ruuan kaikkiin torppiin. Toinen seikka, mitä torpissa asujat myöskin kadehtivat, oli, että "linnassa" asujat saivat syödä oikeassa ruokasalissa pöydälle valmiiksi katettua ruokaa, kun he sitävastoin saivat kaivaa sen kylmänä esiin koreista ja laatikoista ja sitten itse lämmittää sen — jos siitä yleensä mitään tuli. Tavallisimmin syötiinkin ruoka kylmänä.
Kun uudet rakennukset oli saatu valmiiksi, tehtiin vanhat talot ja suuremmat torpat myös siirtolaisten asunnoiksi, joiden omistajien velat lainarahastoon kasvoivat suhteellisesti sen mukaan, kuinka paljon vähemmän heillä oli ollut vaivaa asuinsijan valmistamisessa itselleen. Muista vanhoista rakennuksista otettiin niin paljon aineita lisäksi kuin saatiin, ja "linnaan", joka korjailtiin uusien, maukkaiden piirustusten mukaan, sijoitettiin lukusali, kokoushuone, siirtolan suurin ruokailuhuone sekä koulu, kun sellaista alettaisiin tarvita.
Maa-alueita oli yhteensä 100 ja vuokraajia vasta 28, joskin hakijoita oli ollut kaksinkertaisesti. Mutta vanhassa linnassa oltiin hyvin tarkkoja, sillä oli tärkeätä siirtolan tulevaisuudelle, minkälainen oli sen ensimäinen miehistö, ja lukumäärä saataisiin kyllä täyteen seuraavana vuonna. Sitä vanhaa peltomaata, mikä kuului vielä vuokraamattomiin maa-alueisiin, viljelivät ensi vuonna siirtolan lainarahaston lukuun ne kymmenen apumiestä, jotka jo keväällä jättäisivät suojattinsa oman onnensa nojaan. Vilja myytiin halvalla hinnalla niille siirtolan jäsenille, joiden maa-alueilla ei ollut vanhempaa peltomaata, vaan saivat he tehdä ankaraa työtä, voimatta odottaa ensimäistä satoa ennenkuin vasta kahden vuoden päästä.
Durmanin siirtolan jäseniksi eivät päässeet laiskurit, eivätkä rappiolle joutuneet henkilöt. Ei, sinne pääsivät vain sellaiset reippaat nuoret miehet, jotka eivät jostain syystä olleet menestyneet sillä alalla, minkä ensin olivat itselleen valinneet, sekä muutamat varattomista kodeista lähteneet rahvaan pojat, jotka olivat kunnastaan saaneet hyvät suositukset. Useat heistä olivat läpikäyneet kansanopiston.
Mutta helmikuun aurinko on jo painunut metsän taa, Brandmark ja Hammar ovat saapuneet asuntoonsa, erääseen vanhaan talonpoikaistaloon, jonka toisessa päässä oli väentupa sekä toisessa keittiö ja kamari. Heidän kaksi toveriaan, Frans Johansson, ent. nimismiehen kirjuri, joka ei koskaan saanut virkamääräystä, sekä Per Lindqvist, Bolsåkran kirkonisännän poika, jonka isän kaunis talo ja koko omaisuus joutui hänen kuolemansa jälkeen velkojille, oli saapunut kotiin jo aikaisemmin ja sytyttänyt tulen, joka kutsuvasti vilkkuili ulos tuvan ikkunoista.