— Se on nyt yhtä kirottua, kun ei voida kotiin palattua kunnollisesti sitoa hevosia! Tamma oli päässyt irti ja saanut hyvän aikaa herkutella kaurasäkillä.
Näin murisi vanha Arvid astuessaan sisään ja heittäen musertavan silmäyksen Johanssoniin.
Puolen tunnin perästä olivat Hyltassa tulet sammuksissa ja jokainen vuoteessaan. Mutta eräässä keittiön nurkassa makaa vanha Arvid. Hiljaa, hän varmaankin lukee iltarukousta! Hänen nuuskaiset, partaiset huulensa liikkuvat, ja hän ääntää:
— Jumala auttakoon niitä, joiden täytyy herrasväen-lapsista tehdä talonpoikia!
Väentuvassa kuullaan kuuden terveitten keuhkojen tasaiset hengitykset. Väsymys on tehnyt unen syväksi ja rauhalliseksi, joskin unien mielikuvat välisti vievät heistä yhden toisen kauas Durmanin siirtolan mailta.
Ainoastaan Arthur Brandmark on levoton. Hän kohoutuu hiljaa käsivartensa varaan, tarkastaa nukkuvia tovereitaan ja kuuntelee heidän hengittelyään. Sitten raapaisee hän tikulla tulta, sytyttää pienen, kurjan näköisen läkkilampun ja ottaa esiin valokuvan.
Se on tytön. Kaunis hän ei tosin koskaan ole ollut, eikä hän enää ole varsin nuorikaan. Vaan kaksi hyvää ja uskollista silmää katselevat herttaisesti matalan otsan alta, ja pieni soma nenännippu antaa koko hänen kasvoilleen sydämellisen, lämmittävän leiman. Suuret kyyneleet putoavat Arthur Brandmarkin silmistä ensin poskille ja siitä vuoteen karkealle hurstille. Hän suutelee kuvaa ja kuiskaa hiljaa:
— Sinun tähtesi, Lova, minä tahdon koettaa, ainoastaan sinun tähtesi!
Sinähän odotat?
IV.
Jonas Durmanin suunnitelma toteutuu.