— Vai niin, vai niin, mutta kaikkein mielenkiintoisinta on kuitenkin, että täällä voi elää halvemmalla kuin missään muualla. Missä muija ja minäkään olisimme saaneet vaivaloisella 850 kruunun eläkkeellämme näin mukavan olinsijan? Ja mitä tulee rouva pastorskan 360 kruunun suuruiseen eläkkee…
— Anteeksi, herra fanjunkkari! Tietystikään emme kukaan täällä ole rikkaita, mutta emme me myöskään ole missään hoitolassakaan. Minä maksan kaikesta ja … ja … puheli pieni vaaleahko pastorin rouva ja kietoutui suurella arvokkuudella huolellisemmin vaippaansa.
— Niinpä niin, virkkoi fanjunkkari, sehän siinä juuri on erinomaista, että täällä saa kaiken mitä tarvitsee niin tavattoman huokealla; ja sitäpaitsi on täällä keskellä korpea mitä sivistyneintä seuraa.
Samalla kumarsi fanjunkkari sangen kohteliaasti pastorskalle ja hipaisi oikealla kädellään harmaata tukkaansa.
— Niin, ukko ja minä olemme hyvin tyytyväiset. Meillä on hallussamme herra Hammarin kolme yläkerroksen huonetta. Sata ja kaksikymmentäviisi riikin taaleria me maksamme huoneista ja polttopuista, virkkoi rouva Alm, pieni, pyöreä nainen, jonka iloisissa kasvoissa kuvastuivat vielä nuoruuden kauneuden viimeiset, himmenneet säteet.
— Herra Hammar! Onko hän tuo voimakkaan näköinen, punakka mies tuolla kaukana, viimeisen krokettipallon luona? kysyi neiti Strömbom, vieden binokelin silmilleen.
— Hän juuri, lapseni.
— Hän on sangen hauskan näköinen. Luullaanko nyt, että hän on täydellisesti pelastunut?
— "Pelastunut?" Mistä hel … anteeksi … mistä ihmeestä hän olisi pelastunut? huudahti fanjunkkari.
— Oh, minä vain arvelin, että nuoret miehet täällä … hm…