Sen hän tekikin kerrassaan hyvin. Vanhoilla, kankeilla koivillaan kömpi hän navetan ylisille valitsemaan parhaat heinät vasikoille. Ja oli todellakin hauska näky katsella vanhan Almin vanhassa univormulakissaan ja kuluneessa virkatakissaan, josta eukko kyllä oli tarkoin ratkonut pois kaikki sotilaalliset merkit, menevän pihan yli, toisessa kädessään jauhovakka ja toisessa siankaukalo.
Iltasin istuttiin yhdessä verannalla tai kiikkulaudalla, neuvoteltiin maanviljelyksestä ja karjanhoidosta tai haaveiltiin siitä ajasta, jolloin kirsikkapuut olivat kasvaneet suuriksi, jolloin talo tuottaisi 200 tynnöriä viljaa ja siellä elätettäisiin 25 lehmää, ja ennen kaikkea puheltiin siitä ajasta, jolla Hammar on ehtinyt maksaa lainarahastoon velkansa takaisin ja talo olisi hänen, jolloin työt hedelmöisivät ja hikipisarat olisivat palkitut.
Silloin oltiin hetkinen vaiti ja kuunneltiin kellojen kalketta haassa, hevosten töminää tallissa ja pienen yölepakon siipien suhinaa, kun se lensi päin päärynäpuiden oksia. Silloin katkaisi vanha Alm äänettömyyden ja virkkoi:
— Se tapahtuu silloin, kun eukko ja minä jo makaamme kummallakin turve nenämme päällä, ja täällä hommailee nuori emäntä ja pienet jalat sipsuttelevat pihamaalla.
— Niin, huoahti tunteellisesti Emma Bredin, joka oli aivan huomaamatta tullut ulos ja istuutunut verannalle.
Muutamia päiviä sen "linnan" puutarhassa vietetyn illan jälkeen, josta olemme kertoneet, tuli fanjunkkari Hammaria vastaan kaukana tiellä. Univormulakki oli aivan vinossa, kaulanauha oli päässyt solmusta, ja kaikesta päättäen oli ukko hyvin kiihottunut. Hammar aivan pelästyi ja kysyi:
— Eihän vaan ole tapahtunut mitään onnettomuutta tädille — tai lehmävasikalle.
— Ei, Jumalan kiitos, ne voivat molemmat hyvin, mutta miten on, oletko jo saanut vedetyksi kaikki heinät kotiin?
— Olen, kaikki on jo korjussa.
— No, sittenhän lainaatkin kai minulle hevosen huomenna?