Herrat näyttivät tavattoman vihaisilta ja naisten kasvojen eleet todistivat mitä suurinta pettymystä. Patruuni Albert Durman Elghamrasta väänsi suutuksissaan poikki lyijykynänsä ja puserti rikki hammastikkukotelonsa. Vanha neiti Hilda Durman Trollnäsistä itki, ja komea rouva Augusta Durman Skogsnäsista oli ristinyt kätensä ja tuijotti ulos ikkunasta kylmin, vihasin katsein. Toiset olivat kokoontuneet uunin viereen ja supattelivat hiljaa keskenään, kunnes kapteeni Ernst Durman Djursbysta huudahti raivostuneena: "Sosialismia ja hullutusta köyhien sukulaisten kiusaksi!"
Lopuksi kääntyivät kaikkien silmät avuttoman ja pelokkaan näköiseen nuoreen mieheen, jolla oli suuret, punaiset, oven lukkoa muistuttavat korvat ja kapealahkeiset housut, nuoreen mieheen, jolla oli rehellinen näkö ja siivo ulkomuoto sekä selvät Durmanien kasvonpiirteet, ja joka näytti hyvin tietävän, mitä varten hän oli saapuvilla.
Tämä nuori mies edusti noita kaikkia sukulaisia, joilta niin häpeällisellä tavalla oli ryöstetty kaunis omaisuus. Hän oli ylimääräinen notaario hänen kuninkaallisen majesteettinsa ja Ruotsin valtakunnan hovioikeudessa Alfred Durman. Hän heitti levollisuutta ja luottamusta herättäviä silmäyksiä setiin, täteihin ja serkkuihin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "Turvautukaa vain minuun. Jos pelastus on mahdollinen, niin minä sen kyllä aikaansaan!" Ja hän työnsi päänsä kenoon, pisti toisen kätensä housuntaskuunsa ja virkkoi:
— Suvaitsetteko…?
Ruununvouti nyökkäsi.
— Pyydän tiedustella, miten testamentti on todistettu?
— Sen on tietysti todistanut kaksi esteetöntä henkilöä.
— Samalla kertaako läsnäolleina?
— Niin,
— Sitäkö tarkotusta varten kutsuttuina?