Sellaisia henkilöitä varten olivat varatut Durmanin talossa ne kaksi sivuhuonetta sekä rakennuksen päädyssä oleva sali, joissa näkyi suuri joukko siirtolan jäsenten rakennuksia varten laadittuja piirustuksia ja luonnoksia, joita Jonas Durman oli viime vuosina kokoillut siirtolan tulevan hallinnon tarpeeksi ja käytettäväksi.
Jollekin vanhalle fanjunkkarille esimerkiksi, jolla siihen aikaan oli valtiolta eläkettä noin neljä, viisisataa kruunua vuodessa, olisi ollut vaikeata asettua johonkin tavalliseen metsätorppaan, missä kaikkinainen elämännautinto olisi kokonaan häneltä kielletty. Durmanin siirtolassa sitävastoin olisi asunto, ruoka ja puut yhtä halvat kuin missä syrjäisessä torpassa tahansa, mutta siellä hänellä sitäpaitsi olisi tilaisuus seurustella sellaisten henkilöiden kanssa, joilla olisi sama sivistystaso ja samat harrastukset kuin hänellä itsellään. Hän saisi lukusalissa melkein korvauksetta käyttää sanomalehtiä ja kirjoja, jollaisia hän ei muuten olisi voinut ajatellakaan saavansa nähdä vanhoilla päivillään. Hänen ei näinollen tarvitsisi elämänsä viime päivinä kieltää itseltään kaikkea.
Myöskin oli Jonas Durman ajatellut, että siirtolassa voitaisiin valmistaa tilaa sellaisille perheille, joilla oli kovin vähäiset tulot. Elintarpeiden hinnat asetettaisiin niin halvoiksi kuin mahdollista, ja rakkaudella ja huolella järjestetyn yhteiskunnan pitäisi voida vastaanottaa sellaisen henkilön vähäisinkin työvoima, jolle olisi mahdotonta sitä itsenäisesti käyttää. Pari vanhaa kättä, jotka vielä mahdollisesti voivat liimata paperin kiinni toiseen, eivät voi maailmalla mitään ansaita, mutta Durmanin siirtolan pienessä kirjansitomossa saattaisivat ne sentään vielä työskennellä muutaman äyrin edestä päivässä.
Siellä ei kainon köyhyyden, eikä niiden monien, jotka olivat "nähneet parempia päiviä", mutta kokeneet vanhoina surua ja murhetta, tarvinnut pelätä, että heitä elämänsä iltahetkinä "katsottaisiin yli olkain". Varakkaat ihmiset eivät pääsisi Durmanin siirtolan jäsenyyteen. Mutta sellaiset henkilöt, joille elämä oli näyttänyt kovia ja ankaria puoliaan, vaan jotka kuitenkin olivat oppineet tekemään yhtä ja toista hyödyllistä, voisivat siinä siirtolassa auttaa ja tukea toisiaan. Siellä ei ketään kohdeltaisi huonosti hänen köyhyytensä tähden, eikä työstä rähjääntyneeseen asuun puettua henkilöä silmättäisi halveksivasti.
Niin oli Jonas Durman ajatellut illoilla yksin sahansa lähistöllä kuljeskellessaan ja kuunnellessaan virran kohinaa ja muistellessaan, kuinka hänen nuoren ja lämpimän sydämensä oli kerran kylmentänyt sellainen halveksiminen, mikä vielä näinäkin päivinä tulee monen ruumiillisen työn tekijän osaksi, joka on lähtenyt n.s. herrassäädystä, sekä miten hänen omat, rakkaat vanhempansa olivat elämänsä viime vuosina "köyhänä herrasväkenä" saaneet tyhjentää niin monta alennuksen kalkkia.
III.
Märät jalat ja kolottava selkä.
Aivan toisenlainen käsitys saadaan ruumiillisesta työstä ja ruumiillisen työn tekijästä silloin, kun katsellaan lakkokokouksia tai kaduilla herrasmaisesti esiintyviä työmiehiä, kuin silloin, kun nähdään voimakas työmies työhönsä innostuneena sorvin, koneen tai lastuilla peittyneen höyläpenkkinsä ääressä.
Tai seuraa minua talvipäivänä lumikinosten halki korpeen, missä sahan kiiltävät terät itsepintaisesti syöpyvät petäjän ytimeen, ja raikkaat kirveeniskut kaikuvat vuorten ja kumpujen välissä, hiki valuu raatajan poskilta, ja jäntevä koura kiinnittää köydellä rekeen metsän jättiläisen!
Tai tule pellolle aurinkoisena elokuun päivänä, kun viikate viiltää poikki keltaista viljaa, jonka siinä samassa pyöreät, ruskeat naiskäsivarret sitovat lyhteiksi ja pystyttävät kuhilaiksi, käsivarret, jotka sopivat enemmän raadantaan kuin lemmenhyväilyihin, ja elonleikkaajien jalat ja kädet liikkuvat tasaisessa tahdissa, ja täyteläiset tähkäpäät näyttävät, ikäänkuin ne tahtoisivat kuiskata: "Katsohan, minä en sittenkään ole kiittämätön, minä synnyinmaasi karu multa!"