Heidän ei tarvinnut odottaa mitään.
Kaislakylän kylkirakennus oli suurempi kuin monen muun herraskartanon päärakennus ja oli ollut täynnä huonekaluja ja kaikkea muutakin aina siitä asti, kuin vanha armo-vainaja eli, ja nykyinen vanha kreivi asui siellä perheineen odottaen, että hänen vuoronsa tulisi muuttaa päärakennukseen. Senpä vuoksi julistettiinkin neiti Stålsköldin ja kreivi Svedenhjelmin kihlaus niin pian, että nuori Aksel oli tuskin viikkoakaan nauttinut salaista onneansa.
Anna Akselsonin, joka jo oli kutsuttu Kaislakylään tulevaksi kesää ja salavihkaa oli piirtänyt kreivillisen kruunun kalkkeeripaperille, vain "pilan päiten" nähdäksensä, miltä se ehkä näyttäisi hänen parhaimpien Hollannin-palttinaisten nenäliinojensa kulmassa, hänen täytyi päänkolotuksen takia pysyä huoneessaan kokonaisen päivän sen jälkeen, kuin liitto oli julistettu tässä tuttavallisessa kotipiirissä. Mutta kihlajaispidoissa oli hän jälleen terve ja sytytti ilotulituksen leikkivällä puheella ja lämpimillä silmäyksillä parooni Kustaan ympärille, jonka vertaista tämä ei milloinkaan saanut nähdä, niin kauan kuin noitten vaaleain jättiläis-viiksien omistaja oli valloitettavissa.
Kihlajaisiin koottiin kaikki "säätyläiset" pitäjän molemmista seurakunnista ja kirkkoherra Rantanen Jokiniemeltä piti puheen illallispöydässä.
— Eikö veli puhuisi muutamia sopivia sanoja, koska morsian on kappelista? oli hän ensin kysynyt Arvidilta.
— En mitenkään, sehän on sedän tehtävä, jos nimittäin mikään muu puheen pitäminen on tarpeellinen, kuin mitä parooni itse jo lausui äsken kihlattujen maljaa juodessaan.
— Kyllä, veliseni, kirkkoa on nyt niin ahdistettu joka haaralta, että sen palveliain tulee olla esillä jakelemassa Jumalan siunausta ja Jumalan kuritusta kaikellaisissa tilaisuuksissa, sanoi vanha Rantanen, joka muutamien pappismiesten usein väsyttävään tapaan tahtoi pitää puheita kaikissa juhlallisissa tilaisuuksissa.
Ja tämä hyvä ja uskollinen Jokiniemen paimen naputti lasiinsa, väänsi kalottinsa kuntoon, yskäisi sekä jakeli virkansa puolesta Jumalan rikasta armoa ja rauhaa runsaissa määrin noille nuorille kihlatuille, vakuuttaen muun muassa, että jokaisen isän ja äidin tulisi tuntea itsensä onnelliseksi noin kaikin puolin sopivasta liitosta. Ja näin sanoen loi vanha kirkkoherra lempeät, vähän säteileviksi tulleet silmänsä sinne päin, missä hänen Lottansa ja pastori Maununen olivat saaneet istumapaikan toistensa viereen. Selvästi näkyi, että siinä Jokiniemen pastori ei säästäisi Jumalan siunausta eikä omaansa myöskään, jos vain Arvid olisi tahtonut…
— Noh, oletko nyt tyytyväinen? oli Kustaa lanko kysynyt sulhaselta ennen päivällisiä ja laskenut veljellisesti kätensä hänen pienelle niskallensa.
— Pehuus, Kustaa, olen ikään kuin vikuri, joka ei enään tottele aisoja eikä ohjia.