* * * * *
Muutamissa päivissä olivat puut pukeutuneet täydelliseen pukuun kesäkautta varten ja rehevä ruoho kääri viheriän vaippansa Metsolan viljavien maitten ja apilaniittyjen yli. Puutarha-sohvat siirrettiin aitasta pihaan ja puistoon, nuoriso kuljeskeli ympäri uuteen iloon heränneessä luonnossa ja krokettipeli tuotiin ulos.
Mutta jotakin muuta oli myöskin ilmoille laskettu; se oli kihlaus-ilmoitus, ja Metsolan postilaukkuun tuskin mahtuivat kaikki onnentoivotus-kirjeet, jotka nyt tulivat.
Sitten eräänä auringonpaisteisena, lämpimänä iltapäivänä, kun kaikki nuoret ja kaikki vieraat olivat menneet rantaan, nähdäksensä kuinka pitkälle veneitten kuntoon paneminen oli joutunut, pyörielivät tomuiset kyytirattaat pihaan ja aina päärakennuksen eteen, ja vähäinen, hienosti puettu nainen riensi kahdessa sekunnissa ylös pitkin talon korkeita portaita.
Kammarineitsyt melkein hätkähti, nähdessään tuon monivärisen puvun, nuot nauhat, pitsit ja hepenät ja nuot pienet, kauniit, tummanveriset kasvot, joitten mustat, säihkyvät silmät aivan polttavasti katsoivat tyttöön samalla kun hän sopersi:
— Je suis mademoiselle La Tour. Vicomte du Metsola ottaa vastaan?
— On niin, kyllä tämä on Metsolan herraskartano.
— Oui, oui; ymmärtää, aber ich … ah vicomte de Stålsköld, vicomte du Metsola itse nicht war? huudahti hän, kun vanha parooni samassa näkyi portahilla.
— Tässä olen, missä asiassa saatan olla apunanne?
— Donnez-moi keskustelu deux minuuten! Entre nous!