Hiljakseen kulkee takkuinen Liinaharja pappilan portista sisään ja pihan perälle, joten meidän on hyvä aika katsella pastori Maunusta. Suu on vähän karkeanlainen, leuka, tumman sinertävine parranoraineen, pistää esiin enemmän kuin tarpeellista olisi, eikä nenä ole ensinkään kreikkalaista mallia. Mutta pää on reipas, hyvin muodostettu, otsa korkea, tasainen ja leveä, hiukset tummat, tuuheat, ja silmät sellaiset suuret, mustat ja lämpimät, jotka joukossa eivät huomaamattomiin jää ja mitkä tottelevaisesti kuvaavat omistajansa kaikki erilaiset mielenliikutukset. Kasvot ovat yleensä raittiit, miehuulliset, ei ainoakaan ryppy otsassa eikä harmaa hius päässä vielä ilmaise mitenkä raskaita, täynnä taistelua ja itsekieltämystä ne kolmekymmentä-neljä vuotta ovat olleet, jotka pastori Maununen on elänyt. Vartalo on hoikka, mutta hartiat leveät; kokonaiskuva antaa meidän aavistaa, että tässä on jotakin yli määrämitan, sellaista, mikä ei ole keskinkertaista, jotakin, mitä kentiesi ei olisi tarvittu Toivolahdessa.
Ja hänen rinnallaan istuvan vähäisen eukon silmät kiiltävät, kun hän pienenä, kurtistuneena ja nöyränä katsahtaa vahvaan, voimalliseen poikaansa. Eukon pienet, valkoisten kutrien ympäröimät kasvot ovat vielä täyteläiset ja jotenkin punaveriset, mutta niin täynnä tuhansia ryppyjä, kuin hyvä omena on joulukuussa, ja ryppyjen keskeltä tuikkaa kaksi pientä, harmaata, lempeänloistavaa silmää, aivan kuten auringonpaiste vanhojen linnanraunioitten yli. Jos muorista hienoihin vaatteisiin puettuna olisi tehty kuva, niin se varsin hyvin olisi soveltunut hienon rouvan kuvaksi, mutta hänen yksinkertainen pukunsa, suuri nöyryytensä ja puhetapansa ilmaisevat meille piankin entisen "Vainiolan muorin."
Ja pastori Maununen olisi viimeinen, joka tätä salata tahtoisi. Hänen mielestään on muori juuri sellaisena, kuin hän on, paras, rakkahin ja kallein, mitä maailmassa olla saattaa.
Liinaharja vetää nappularattaita, ponnistaen viimeisiä voimiansa.
Tuossa sijaitsee uusi koti.
Kaksi kirkasta kyynelhelmeä vierii muorin poskille, kun hän näkee kaksikymmen-vuotisen unelmansa toteutuneena kohoutuvan eteensä punaseinäisenä ja valkonurkkaisena. Pieni musta tumppi haparoi esiin päällysnutun alta ja taputtaa hiljaa vieressä istuvan kulunutta takinhihaa:
— Arve poikani…
— Äiti … kuiskaa poika punaiseen, palelevaan korvaan, ja sitte nostaa hän äitinsä pylväskäytävälle, jossa uusi palvelustyttö, suutarin Loviisa, kumartaen ottaa heitä vastaan.
— Herra sinun sisääntulosi siunatkoon! Suokoon hän sinun täällä monta vuotta saada nauttia palkkaa kaikesta rakkaudestasi!
Näin lausuttuaan Arvid melkein kantoi äitinsä pieneen, järven puolella olevaan nurkkakammariin.