Muudan vanha armollinen leskirouva tapasi hänet portailla, hänen astuessa sisään uudessa hännystakissaan, suorana ja pulskana.
— Joku sulhaspojista, luullakseni; sanoi leskirouva ja hymyili.
— Oi, täti, pehtori hän vaan on, selitti joku morsiusneidoista.
— No, se täytyy minun sanoa, että olipa sekin yksi Heikki serkun ihmisystävällisistä mielipiteistä kutsua tuollaisenkin häihin! kuiskasi leskirouva.
Kaikki kävi tavallista tasaista kulkuaan, vihkiäiset ja päivälliset, puheet ja maljat, morsiusneitorunot ja rääpiäiset, nuorten häämatka ja kotiintulo ja kodin järjestäminen Rauhalinnan pihanpää rakennukseen ja sitten ilmestyi sinne pieni poika ja kylvöt ja sadot vaihtuivat vuorotellen, ja niin tulivat aikanaan hienot ruumisarkut hopeavaakunoineen vanhalle kreiville ja kreivittärelle.
— Totta kai pehtori jää meille vielä edelleenkin? sanoi kreivi Yrjö kun pehtori oli ollut läsnä pesänkirjoituksessa.
— En tiedä… olen perinyt pienen talon sedältäni ja…
— Kas vaan, herra Vuorela, älkää pahoittako meitä! pyysi Juulia kreivitär ja taputti häntä olkapäälle.
Pehtori katsahti hänen lempeihin kauneihin kasvoihinsa ja surumyssyyn, katseli pientä, valkoista, nyt hiukan lihavaa kättä, joka lepäsi hänen olkapäällään. Se ohjasi häntä yhtä helposti kuin kerta Puttea; hän kumarsi ja vastasi:
— Niinkuin kreivitär käskee.