— Kreivitärhän on itse nähnyt kiinnityskirjan.
— Onko talo todellakin tykkönään minun omani, niin ettei täällä ole sellaisia kauheita kiinnityksiä kuin Rauhalinnassa?
— Onhan kreivitär itse nähnyt velkatodistuksen.
— Niin, mutta minä en voi sitä käsittää, Vuorela. Sanoihan tuomari
Ruotsi ettei jäänyt mitään jälelle myötyämme Rauhalinnan?
— Ei, vaan sitten, kun kreivitär hyväntahtoisesti jätti kaikki asiansa minun hoidettavikseni, niin… silloin… hm… onnistuin minä saamaan paljon rahaa nuorilta herroilta, joiden takauksia kreivi Heikki oli maksanut.
— Olipa se onni, Vuorela.
— Suuri onni, kreivitär. Ja sitten ostimme Laaksonmajan. Minulla on tilit kaikesta.
— Näyttäkää tilit minulle, Vuorela!
— Miksi ei… hm… aivan kernaasti… voinhan näyttää… hm… se tahtoo sanoa… kreivitär on aina ennen luottanut minuun… hm…
— No antaa tilien olla, Vuorela! En tahdo loukata häntä. Tiedänhän että hän on aina ollut uskollinen, järkähtämättömän uskollinen. — Ja sitten tahdoin minä sanoa että minusta on sääli että Annan pitää kattaa kaksi pöytää täällä Laaksonmajan yksinkertaisissa oloissa. Vuorela saa syödä minun kanssani samassa pöydässä.