Myöhemmällä iltasella, kun Tiina oli nostettu keittiöön ja isä ja äiti itse makasivat sängyssään, sanoi kirkkoväärti, hiljaa, ettei tyttö kuulisi:
— Meidän pitää antaa tuolle raukalle jotakin hyvitystä, sillä minä luulen ettei hän enää koskaan tule näkemään sillä silmällä.
— Annetaan vaan, lupasinkin jo hänelle villasen hameen ja sukkaparin.
— Ei ne riitä, Anna; ikävä kyllä, mutta meidän täytyy antaa hänelle paljon enemmän. Arvelin jos panisi 50 markkaa säästöpankkiin…
— Ei ikinä, sen sanon sinulle Pekka! Tahdotko saattaa häviöön sekä vaimosi että lapsesi, tuon kerjäläispennun tähden? Yhtä hyvinhän hän voi tehdä työtä silmäpuolenakin, ja siitä että kasvot ovat toiselta puolen hiukan rumemmat, pitäisi hänen oikeastaan kiittää meitä, sillä nyt pääsee tuo köyhä raukka monesta kiusauksesta tässä syntisessä maailmassa, haha niin niin!
Ja niin puhuttiin asiasta sinne tänne, ja lopuksi päätettiin, että jos kyläläiset suostuvat antamaan vähän hirsiä niin saisi Ruoti-Olli, Tiinan isä, rakentaa itselleen pienen tuvan mäen rinteelle tien viereen, kirkkoväärtin vasikkahakaan ja vielä lisäksi hiukan maata ympäriltä, niin ettei hänen vaimoineen ja lapsineen tarvitse asua enää köyhäinhuoneella kirkon vieressä.
Kyläläiset tyytyivätkin tuumaan ja monta hirttä ei sitä tarvittukaan, sillä voihan tuvan kaivaa pari kyynärää maahan, ja niin tarvittiin vaan neljä kerrosta hirsiä ja silloin saatiin jo pieni ikkuna maantielle päin.
Ja kaikkien mielestä oli kirkkoväärtillä hyvä sydän. Mitään hyötyä ei hänellä tosiaan tuosta maanpalasesta ollut ennenkään, mutta ei sitä joka mies ota tiluksilleen köyhää roskajoukkoa, joka myötäänsä etsii risuja ja tuulenkaatamia puita lämmittääkseen uuniaan, ja aamusta iltaan sai pikku Tiina kuulla kuinka kiitollinen hänen pitäisi olla hyväntekijälleen.
Sitten sai Tiina täysikasvuisen palvelijan paikan ja reipas ja sukkela oli hän toimissaan. Ja pellolla ja niityllä teki hän tehtävänsä niinkuin nekin joilla oli kaksi silmää ja kauniit kasvot. Mutta kun nuoriso kokoontui tanssimaan, sai hän seisoa yksin nurkassa, huivi ruudin polttamalla poskella ja katsella muiden iloa. Ei yksikään poika tahtonut tanssia silmäpuoli Tiinan kanssa, ei kukaan tullut ajatelleeksi että hänelläkin oli sydän, hänellä kuin muillakin, ja että se sykki myös lämpimästi ja toivehikkaasti nuoruuden kevätaikana.
Vähitellen oli sitten Ruoti-Olli raivannut pienen maatilkkunsa pelloksi, josta sai kauniita perunoita ja herneitä. Kun kirkkoväärti näki sen, sanoi hän: