Seuraavana päivänä aikoi Taava lähteä kotiin. Mutta sitä ennen tahtoi kosija päättävän vastauksen. Sen hän saisikin kohta, ja Taavan ystävälliset sanat antoivat hänelle toivoa. Mutta aivan lopullisesti ei hän tahtonut päättää, ennenkuin oli asiaa kotonaan tarkemmin miettinyt.
Sillä aikaa kun isäntä meni käskemään sisartansa keittämään lähtö-kahvia, läksi Taava etsimään Jussia, pyytääkseen häntä valjastamaan hevosen.
Hän pysähtyi äkkiä, peräytyi askeleen ja katseli äänettömänä suoraan pensaikkoa kohden. Siellä venyi Jussi käsi poskella. Mutta mikä herran nimessä miestä vaivasi? Koko hänen ruumiinsa värisi ja hän koetti pidättää nyyhkytyksiä, jotka tunkeutuivat hänen leveästä rinnastaan.
Taava emäntä kalpeni. Vai niin, sentähden lienee hänellä ollut niin vaikea valita itselleen toista miestä! Rippikoulutoveri rakasti häntä salaisesti, ujosti, toivottomasti, hän ei ollut koskaan uskaltanut pyytää mitään itselleen, mutta nyt suri hän sitä että lapsuuden ystävä kohta olisi toisen oma.
Ja tämä nöyrä, vaatimaton rakkaus oli Taavan itsensä tietämättä kietonut hänet pauloihinsa. Ja nyt se selvisi hänelle äkisti kuin salaman iskulle että hänkin oli rakastanut Jussia. Kuinka kauan? Sen Jumala yksin tiesi, kenties… aina siitä asti kuin he yhdessä pääsivät ripille.
Taava oli tavoitellut rakkautta kaksikymmentäkahdeksan vuotta, vasta nyt heräsi se hänen sydämmessään. Hiljaa hiipi hän Jussin luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen:
— Jussi!
Hän säpsähti, lensi tuli punaiseksi ja änkytti:
— Hyi, emäntä, kuinka säikäytitte minua! Mitä te minua poloista väjytte?
Mutta silloin istuutui emäntä hänen viereensä mättäälle, kietoi käsivartensa hänen ruskeelle kaulalleen veti hänet luoksensa ja kuiskasi uudelleen: