Toisen kerran hän taas arveli: — Kuolema lähestyy, koen valmistaita, mutta armaisempi se olisi yhdellä ehdolla: jos minun sallittaisi yhden ainoan kerran käydä isäni huoneessa, syleillä vanhuksen polvia ja saada häneltä sananen siunaukseksi; sitten kuolla!
Huoahtaen hän lisäsi: — Jos tämä kalkki on välttämättömästi tyhjennettävä, oi minun Jumalani, niin tapahtukoon Sinun tahtosi!
Ja vielä viimeisenä elämänsä aamuna lausui hän, suudellen ristiin-naulitun kuvaa, jonka Kral hänelle tarjosi: — Sinä, joka olit Jumalan poika, sinäkin kauhistuit kuolemaa ja lausuit: Jos mahdollista, niin ota pois minulta tämä kalkki! Anna anteeksi, jos minäkin niin sanon. Mutta toistanpa toisetkin Sinun sanasi: Ei kuitenkaan niin kuin minä tahdon, mutta niin kuin Sinä!
LXXVII LUKU.
Orobonin kuoltua minä taas sairastuin. Luulin pian astuvani ystävä vainajani jälkiä, ja sitä halusinkin. Ja kuitenkin, olisinko ilman kaipauksetta voinut erota Maroncelli'sta?
Monta kertaa, kun hän, istuen olkisäkillänsä, lueskeli tahi sepitti runojansa, taikkapa, niinkuin minäkin, oli ehkä hakevinaan ajanviettoa noissa toimissa, vaikka todenperästä mietti kohtaloamme, niin minä häntä katselin murheella, ajatellen: — Kuinka paljon surkeampi on sinun elämäsi oleva, kun kuoleman hengähdys on koskenut minuun, kun näet ruumistani tästä huoneesta ulos kannettavan, kun luot silmäsi hautausmaalle ja lausut: — Tuoll' on minun Silvionikin! — Ja minun oli sääli tuota poloista jälkeenjäänyttä, ja rukoilin itsekseni, että minun poismentyäni hänelle annettaisiin toinen kumppani, joka tietäisi hänestä pitää, niinkuin minä sen tein, taikkapa että Herra pitkittäisi vaivojani ja soisi minulle rakkaaksi toimekseni lievittää tämän onnettoman vaivoja, tasan jaellen niitä hänen kanssaan.
En muista, kuinka monta kertaa tautini kohtaukset menivät ja jälleen tulivat. Maroncellin apu niissä tilaisuuksissa oli rakkaimman veljen osan-otto. Hän huomasi, milloin puhuminen ei ollut paikallaan, ja oli silloin ääneti; hän arvasi, milloin hänen sanansa voisivat tehdä mielelleni hyvää, ja silloin hän aina löysi siihen sopivaa ainetta, milloin yhtyen minun mielipiteihini, milloin koettaen vähitellen saattaa niitä toiselle tolalle. Häntä jalompaa henkeä en ole koskaan tavannut, harvaan hänen vertaistansakaan. Palava oikeuden rakkaus, lempeä suvaitsevaisuus, suuri luottamus inhimilliseen hyveesen ja Jumalan apuun, elävä kauneuden aisti, rikas runollinen mielikuvitus, kaikki parhaat järjen ja sydämen lahjat olivat hänessä yhtyneet, tehdäksensä häntä minulle rakkaaksi.
Orobonia en unhottanut, joka päivä surin hänen kuolemaansa, mutta sydäntäni ilahutti ajatella, että tuo armas ystävä, vapaana tuskistaan ja Jumaluuden helmoissa leväten, ei voinut muuta kuin riemuita nähdessään, että minulla oli täällä ystävä, yhtä lempeä kuin hänkin oli ollut. Useampia kertoja näin unissani hänen rukoilevan minun puolestani, ja näitä unelmia olin taipuvainen pitämään, ei sattumuksen tuottamina, vaan totisina ilmestyksinä, jotka Jumala oli sallinut lohdutuksekseni. Kenties näyttäisi naurettavalta, jos ottaisin esitelläkseni näitä vilkkaita unelmia ja sitä riemua, joka lähti minulle niistä koko päiväkausiksi.
Ainoa ajatus, joka minua peloitti, oli se mahdollisuus, että Maroncelli, huonossa terveyden tilassa kun oli, vaikk'ei niin uhkaavassa kuin minä, saattaisi ennen minua astua hautaan. Joka kerta, kun hän sairastui, vapisin pelosta; ja kun näin hänen paranneen, se oli minusta riemupäivä.
Tämä pelko, että kadottaisimme toinen toisemme, kartutti kummankin hellyyttä. Oi, onpa paljon suloakin noissa pelon ja toivon vaiheissa ystävän suhteen, joka on meillä enää yksinään jäljellä! Kohtalomme oli varmaan mitä surkeinta maan päällä löytyy; ja kuitenkin tuo täydellinen keskinäinen kunnioitus ja ystävyys aikaan saattoi, kesken kaikkia surujamme, jonkinlaista onnellisuutta, jota me todellakin tunsimme.