Oroboni, kiduttuansa koko talven ja kevään, kävi kesän aikana vielä huonommaksi. Hän sylki verta ja kääntyi vesitautiin.
Helppo on käsittää huolemme, kun hän makasi viimeisellään niin lähellä meitä, ja meidän oli mahdoton särkeä tuo julma muuri, joka esti meitä häntä näkemästä ja antamasta hänelle ystävällistä apuamme.
Schiller toi meille tietoja hänestä. Onneton nuorukainen kärsi kovasti, mutta hänen mielensä siitä ei koskaan masentunut. Hengen hoitoa sai hän linnan kappalaiselta (joka, hyväksi onneksi, osasi ranskan kieltä).
Hän kuoli nimipäivänänsä, Kesäkuun 13 p:nä 1823. Muutamaa tuntia ennen kuin hän heitti henkensä, hän puhui kahdeksankymmen-vuotiaasta isästänsä ja vuodatti lempeyden kyyneleitä. Sitten kokosi hän mielensä sanoen: — Mutta miksi surkuttelen juuri onnellisinta rakkaista omaisistani, häntä, joka hetken tai toisen perästä on minun tapaava ijankaikkisuuden rauhassa?
Viimeiset sanat olivat: — Sydämestä minä annan vihamiehilleni anteeksi.
Hänen silmänsä ummisti Fortini, vainajan ystävä lapsuuden ajoista, jumalanpelvossa ja rakkaudessa vahva mies.
Oroboni parka! Kuinka meitä värisytti, kun sanoina tuli, että sinä et ollut enää! Me kuulimme niiden ääniä ja askeleita, jotka tulivat ruumista ottamaan, ja näimme ikkunasta rattaat, joissa se vietiin hautausmaalle! Kaksi tavallista vankia veti niitä, neljä vahtia oli ruumista saattamassa. Me seurasimme silmillämme tuota surullista saattoa kalmistoon saakka. Nyt se astui aitauksen sisään ja seisattui erääsen pohjukkaasen: siellä oli hauta kaivettuna.
Kului kotvanen, rattaat vetäjineen vartijoineen palasivat takaisin. Yksi näistä oli Kubitsky. Hän virkkoi minulle (kaunis ajatus, odottamaton noin oppimattomalta ihmiseltä): — Olen tarkkaan pannut merkin sille paikalle, missä hauta on, jotta, jos joku sukulainen tai ystävä kerran saisi luvan ottaa vainajan luita, viedäksensä niitä kotimaahan, niin löytyisi se paikka, missä ne lepäävät.
Kuinka usein olin kuullut Orobonin lausuvan, ikkunastaan katsellen tuota kalmistoa: — Tarpeen olisi minun tottua siihen ajatukseen, että tuolla minäkin tulen mätänemään, ja kuitenkin täytyy tunnustaa, että se ajatus minua kammottaa. Tuntuu minusta, niinkuin ruumiin ei olisi täällä niin hyvä olla, kuin oman kalliin saarentomme mullassa.
Sitten hän nauroi ja lausui: — Lapsellista! Kun vaatteus on kulunut ja pois pantava, mitäpä väliä, minne se heitetään?