Kirje pääsikin menemään, kuten monta vuotta myöhemmin sain tietää, kun vihdoin palasin isäni katon alle. Se oli ainoa, jonka vanhemmat pitkän vankeuteni aikana minulta saivat. Minä heiltä en saanut yhtäkään; sillä kaikki heidän kirjeensä pidätettiin Wienissä. Sama oli muittenkin kovan onnen kumppalieni kohtalo kirjevaihdossa.
Lukemattomin kerroin pyysimme armosta saada paperia ja kirjoitustarpeita opintoja varten ja käyttää rahojamme kirjojen ostoon. Meidän anomustamme ei koskaan otettu korviin.
Sillä välin kuvernööri yhä salli meidän lukea hallussamme olevia kirjoja.
Hänen suosionsa kautta oli meillä jonkun aikaa parempaa ruokaakin, mutta valitettavasti se etu ei kauan kestänyt. Hän oli, näet, suostunut, että ruokaa meille ei tuotaisi vankilan ravintolasta, vaan päällikön omasta kyökistä. Siihen tarpeesen hän oli määrännyt jonkun lisäsumman. Tämä päätös ei sitten saanut asianomaista vahvistusta, mutta niinkauan kun se oli voimassa, oli se suuri lievitys minulle. Maroncelli'kin toipui vähäisen. Mutta Oroboni raukalle se tuli liian myöhään.
Tämä jälkimmäinen oli kumppaliksensa saanut ensin asian-ajajan
Solera'n, sitten pappismiehen Fortini'n.
Kun meitä näin oli pantu kaksittain, uudistettiin tuo vanha kielto puhutella toisiamme ikkunasta, sillä uhalla, että ken ei kiellosta huolisi, hän tulisi jälleen olemaan yksinään. Joskus, totta puhuen, tätä kieltoa vastaan kuitenkin rikottiin jonkun tervehdyksen vuoksi, mutta pitempiä puheita emme enää pitäneet.
Maroncellin ja minun mielenlaatuni oli täysin sopusointuinen. Toisen lujuus tuki toista. Jos jompikumpi oli allamielin taikkapa äissään kurjan tilamme johdosta, niin tiesipä toinen häntä jälleen ilahuttaa jollakin leikkipuheella tahi sopivilla järkisyillä. Iloinen hymy huojensi melkein aina murheitamme.
Niin kauan kun meillä oli kirjoja, niin ne, vaikka jo niin monesti läpiluetut, että osasimme ne ulkoa, kumminkin tarjosivat meille hyvää hengen ravintoa, antaen aihetta uusiin tutkimuksiin, vertailuihin, päätöksiin, oikaisuihin j.n.e. Me luimme, tahi paremmin mietiskelimme suuren osan päivästä äänettöminä; pakinalle annettiin sijaa päivällisen ja kävelyn aikana ja sitten koko illan kuluessa.
Maan-alaisessa luolassa Maroncelli oli sepittänyt useampia hyvin kauniita runoja. Niitä hän nyt luki minulle ja teki yhtämittaa uusia. Samoin tein minäkin. Ja muistomme harjaantui pitämään niitä kaikkia koossa. Merkillinen oli tosiaankin se kyky, jonka saavutimme muistossa sepittää pitkiä runokappaleita, silotella niitä ja uudestaan silitellä lukemattomin kerroin, kunnes saimme ne yhtä täydelliseksi, kuin suinkin olisi ollut mahdollista kirjoittamalla. Niin sepitti Maroncelli vähitellen, pitäen kaikki muistossaan, tuhansittain sekä lyyrillisiä että eepillisiä värssyjä. Minä kirjoitin Leoniero da Dertona nimisen murhenäytelmän, ynnä niitä näitä muitakin.